Rastasryhmä apuna vai haittana?

Joka keväinen ilmiö on punakylkirastaiden vierailu pihamaallani. Niitä on iso parvi. Nehän tunnistaa tuosta ruosteenpunaisesta rintaläikästä, joka läikähtää heidän lentäessäänkin.

Kissojaniko he käyvät tervehtimässä ja kiusaamassa? Onhan siinä kissoille vähän vaihtelua. Istua nököttävät ja ihmettelevät. Eivät uskalla edes lähestymään.

Minusta tuntuu, että jotain hyvää nuo rastaat käyvät pihamaallani tekemässä. Vai olenkohan väärässä? Ainakin he jättävät ikävät jäljet.

Isoimmille ruusupensaille nimittäin en anna syksyisin mitään tyvimultaa, kompostia tuhkaan sekoitettuna vähän ja senkin peitän puiden lehdillä nätisti. Pitäisköhän nekin sitten harata pois, en tiedä? Vierestä olen harannut. Mutta auta armias minkä näköistä kaikki on rastaiden jäljiltä!

Täytyyhän sieltä jotain elävää löytyä, kun kaikki nokitaan ja levitetään hujan hajan. Ne tonkivat kaiken pitkin pihaa. Toivottavasti rastaat nokkivat sieltä suuhunsa myös ne haitalliset pieneläjät. Tähän tuuditun. En mene poiskaan niitä ajamaan. Muutaman päivän ne tässä oleilevat ja sitten jatkavat muuttomatkaansa.

Onnenruusun juuristo on  vasta aloitettu.

Kempeleen kaunottarella on tehty perusteellista työtä, laidasta aloitettu.

Onko teillä tällaisesta kokemusta? Mitä ne rastaat sieltä nokkivat? Onko hyvä näin?

Punakylkirastaiden laulu ei ole pelkkää räkättämistä, vaan kaunista livertelyä. Tässä sitä!