Anteeksi ilmaisuni otsikossa, se on kunnioitusta ja kiitollisuutta täynnä. Olen saanut harrastaa espanjan romanien kansantanssia, flamencoa, neljä vuotta. Olen saanut tutustua sen 12-jakoisrytmiin. Olen saanut syventyä sen itkuisiin lauluihin ja ennen kaikkea olen saanut tutustua espanjan romanien taiteeseen tanssin ja laulun myötä, myös heidän ylpeään olemukseensa ja sitkeyteensä. Flamencon kautta. Ole´!
Ja flamencoon on aina kuulunut ruusu. Ruusua minäkin kannoin monet kerrat tanssissa, milloin hiuksissa, milloin rinnallani. Ja se oli aina tummanpunainen tai syvän sinoperi. Enkä minä sitä koskaan huomannut, en ruusuna. Se oli vain jokin välttämätön lisuke esityksissä.
Nyt ymmärrän siitä paljon enemmän. Se ruusu edustaa romaniheimolle myös sitä kaikkea syvää surua ja tuskaa, mitä he olemassaolossaan ovat saaneet kantaa. Vain musiikki on vienyt heitä muita ylemmäksi, kannan hurja isku ja leuan asento, mikä kertoo periksi antamattomuudesta ja taidosta mitä harva osaa. Sietääkin olla ylpeä!
En minä oppinut flamencoa alkuunkaan. Olin liian vanha aloittaessani nuo monimutkaiset askelkuviot ja liian käyrä jo niskani suoristumaan. Mutta kerran koin mitä on tanssin ekstaasi ja upposin syvälle, aivan tavallisessa harjoitustilanteessa, kun hoimme samaa sarjaa aina uudelleen ja uudelleen. Upposin ja säikähdin. Kuin lattia olisi hetkeksi kadonnut altani. Upea kokemus. Tyhjä tila…vain hetkeksi. Mutta kokemus oli syvä ja ikimuistoinen.
Minun piti tanssia flamencoa Marjatta-ystäväni synttäreillä. Tanssin itämaista hänen 60-vuotispäivänään ja olin luvannut, että kun hän täyttää 70, tanssin siellä flamencoa. Harjoittelin jo askelkuvioita, tai oikeammin muistelin. Ja vaikeaa se oli. Sitten tulikin hautajaiset. Flamencon sijaan lähetin hänelle tummanpunaisia ruusuja.
Flamenco on juurichakran tulen punaista voimaa. Olen asettanut TV:n eteen vanhan muovimatonpalasen sen vuoksi, että otan esiin vanhan videon ja vanhat flamencokenkäni harjoitellakseni noita kipakoita askelkuvioita. Nyt tosin vain siksi, että vanhat väsyneet nilkkani ja hapertuva luustoni tarvitsee juuri sen tärähtelyn tai värähtelyn, jota kannan takominen saa aikaan. Se pitää nilkkalihakseni kunnossa ja tuo värinä vahvistaa luitani. Näin olen kuullut. Kunhan en innostu liikaa.
Hah! Onneksi asun metsämökissä, jossa vain tontut ja metsäneläimet häiriintyvät kopinastani. Pinkovat varmaan vähän vilkkaasti kauemmas. Vaatteita en tarvitse tähän tanssiin, enkä sitä punaista ruusua. Se on jo sisimmässäni, ainakin juurichakran tasolla. Sieltä se nousee kevään ja kesän myötä ja tavoittaa sydäntäni.
Näin ihmeellisellä tavalla ruusut ovat minua aina seuranneet, tukeneet ja vahvistaneet. Miksi en siis soisi heille omaa tarhaa!?
Muistojeni ruusut-melodian ovat monet laulaneet, mm. Anneli Sari, mutta tässä suoraan lavalta jotakin muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!