maanantai 28. marraskuuta 2011

Matkan mutkia!

Koti ja kotiliesi! Oikein mukavaa!

Nyt tein tuota 1000 km:n matkaa kolme päivää, mutta riitti siinä kokemuksiakin.

Lähdin matkaan oikein mojovan vinotuulen vauhdittamana. Olin iloinen takakontin kivikuormasta. Ja vaikka tälläsin toiselle etuistumelle jos mitä painoa, niin kyllä tuntui välillä kuin olisi purtta ohjaillut. Pidin ratista kaksin käsin vankasti kiinni ja yritin aina hiljentää vauhtia, kun tulin peltoaukealle. Varsinkin moottoritiet ovat oikein otollisia tuulille. Niin mukavaa kuin olisikin, tuo kevyt olo, mutta ei maantien päällä myrskytuulessa. Onneksi ei ollut jäätä tiellä, ei sadetta eikä lumipyryä. Puiden oksia kiisi siellä täällä pitkin tietä, mutta ei vaaraksi asti.

Selvisin siitä.

Mistähän se muuten johtuu, että kun on tosi tarve, joko sitten bensaan, tai kahvinjanoon tai vaikka vain pissahätä, niin ei löydy mailta halmeilta siihen apua? Suivaannuin ja puikahdin autoineni pienelle kylätielle, jossa sitten oli taloja niin ritirinnan, etten päässyt metsään poikkeamaan. Kurvasin soramontulle, vähän kiipeilin ja löysin helpotuspaikan. Ajattelin, että jatkanpa tietä siitä eteenpäin. Kyllä se varmaan tulisi isolle tielle takaisin. Eipä tullutkaan! Vieressä alhaalla kulki päätie ja minä vain luikertelin kamalassa savivellissä autoineni. Ei auttanut muu kuin palata takaisin. 

Edessä soramonttutie, oikealla näkyy päätie.

Löysin päätielle.

Toisenlaisia hankaluuksia teki matkaani äkillinen pimeän tulo. Vaikka kuinka laskekselin, että olen majapaikassa vähintäänkin hämärän tullessa, niin pimeys yllätti. Suorastaan vihaan sitä keskikaistan aitaa, niin paljon kuin se estääkin nokkakolareit, niin kyllä inhottavasti vastaantulevien autojen valot sen läpi vilkkuivat. Kuin olisi ollut teknodiskossa, missä ei seinää näy. Oli raskasta ajaa pilkkopimeässä, kun tien laitamerkkikään ei väliin ollut näkyvissä. Jos menomatkalla ajoin silmät sirrillään vasten laskevaa aurinkoa, niin nyt ne väsyivät siitä, että pysyin oikealla kaistalla. 

Kun pääsin Umeåån ja löysin parkkipaikan autolleni, suunnistin läheiseen pubiin kuin englantilainen työmies raskaan päivätyön jälkeen ja tilasin lasin punaviiniä. Hauskaa oli se, että siellä oli muitakin 'työmiehiä' rankan työviikon jälkeen. Pubi on kuulemma kuin pistetty joka perjantai kello viisi. Juuri ja juuri sain ahtereeni minulle ohjattuun paikkaan. Mukava siinä oli jutella ja toipua rankasta ajosta. Tosi viihtyisä pubi se oli, ja ruotsalaiset osaavat rentoutumisen taidon ihan sopivalla tavalla purkaen viikon paineita ja keskustelemalla.

Päätteeksi lähdin katselemaan Åhleanssin hienoa lasikaappitavarataloa. Voi taivas, kun satuin katsomaan itseäni peilistä kirkkaassa valossa. Tummat farkkuni olivat yltäpäältä vaaleassa kurassa!

 

Tutkin myöhemmin autoani ja olihan se 'nävös'. Seuraavana päivänä yritin sitä yhdellä huoltoasemalla pestäkin, kun löysin sienen ja vettä. Enkä huomannut, että sieni olikin irti telasta ja tela raapi inhottavan naarmun autooni. Siinä matkamuistoa!

Ja pitihän minun yksi mutka tehdä Tornion jälkeen merenrannallekin  katsomaan auringonlaskua. 



Sitten olikin jo mukavempia mutkia matkassa, kun kävin Kemin ystäviäni tervehtimässä. Sain yösijan ja liput teatteriin Kemin uudessa kulttuuritalossa. Toisen mutkan tein Ouluun ja kävin tervehtimässä pientä ruusunnuppuani, pojantytärtäni ja perhettä. Niillä 'eväillä' loppumatka kotiin sujuikin jo sitten leikiten ilman mitään harmeja.

Oikeastaan matkasta uupuu värit, jos ei ole niitä mutkia!

Minun matkatukenani oli itse Bruce Springsteen ja hänen miehekäs soundinsa. Jotenkin tarvitsin juuri sellaista maskuliinisuutta turvakseni. Levy tarttui mukaani eräältä Loppikselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti