Onko Pohjolan Kuningatar nimensä arvoinen?

Paluuni ruusujen maailmaan alkaa niiden aateluudella. Kyseessä ei ole aateluuden perintö, vaan ruusun itse ansaitsema aateluus.

Ruusu on aina kukkien kuningatar, mutta miten sen aateluus mitataan ruusujen keskuudessa. Mielikuva tuo eteen villiruusut ruusujen kansakuntana, sitkeänä rahvaana, joka omilla voimillaan kukoistaa ja pitää itseään hengissä. Se aateluuden voimakkain pohja! Aateluuteen lasken sellaiset ruusut, jotka oman risteytyksen tai ihmisen käden kautta luovat klassisuuden, ovat iki-vihreitä, kunnioitettuja ja rakastettuja läpi vuosikymmenien, jopa vuosisatojen ajan kukkien eri maiden puutarhoissa. Niitä ei unohdeta taimitarhoissakaan, vaan ne ovat aina kaupan, aina nimensä veroisia, aina puutarhureitten huulilla.

Tällaiseksi katsoisin ainakin kaksi rugosaruusulajiketta; Pohjolan kuningatar ja Hansaruusu. Olen tutkiskellut molempien tietoa netistä ja kirjoista ja hämmästynytkin niiden maineen taustasta.

Ensin tuo Pohjolan Kuningatar. 

Muistan erään kahvila-asiakkaani, jonka huulilla tuo ruusun nimi pyöri erittäin kunnioitettavasti, oikeastaan sen kasvupaikan tähden. Hänen lapsuuskodissaan tai mummolassa, en nyt muista kummassa, oli kasvanut tuollainen Pohjolan Kuningatar. Ehkä jo ruusun nimi oli saanut taianomaisen tunteen tuossa naisessa jo tyttösenä. Kun hän sai sitten aikuisena kuulla, että tämä lapsuuden paikka oli myyty ja raivattu uusiksi, tuli hänelle hätä tuon Pohjolan Kuningattaren puolesta. Hän kulki vanhalle pihamaalle ja puhutteli nykyisiä asukkaita kysellen ruusun perään. Uudet ihmiset eivät tienneet muuta, kuin että traktorikauha oli kuljettanut vanhoja pensaita läheiselle maansiirtopaikalle.aKoska tämä vierailijani oli ollut toiveissa siirtää tuota Pohjolan Kuningatarta omalle pihalleen muistoksi, ei hän jättänyt asiaa sikseen. Hän sai tietää kauhakuormaajan nimen ja meni tapaamaan häntä. Näin hän sai tietää mihin tuota maata oli siirretty. Siellä tonkiessaan hän löysikin etsimänsä ja vieläpä elossa! Iloisena hän kertoi tätä tarinaansa ja kiitteli ruusua, joka oli jo hyvin alkanut kasvaa hänen pihallansa. Pohjolan Kuningatar oli nostettu sille kuuluvalle jalustalleen!

Hänen kertomansa liikutti mieltäni. Ruusu ei ole vain ruusu, vaan se kantaa mukanaan rakkaita ja tärkeitä muistoja. 

Minäkin löysin eräänä syksynä alennusmyynnistä Pohjolan Kuningattaren ruukkutaimen. Se oli aika raihnaisen näköinen, mutta yritin istuttaa sen hyvin ja hoidin sitä syksyn. Se kumminkin kuoli. Ehkä sillä oli liian heikot juuret, eivät jaksaneet ravinteita imeä. En jättänyt asiaa sikseen, vaan viime keväänä hankin uuden ja voimakkaan ruukkutaimen tästä. Kun se kesän etsi uudella paikallaan voimia, se oli jo hyvällä kasvulla syksyllä ennen talven tuloa. Luotan kuningattareni kasvuun.

Itse tuo ruusun nimi loi minullekin pohjaa alunperin ruusuinnostukseeni. Pienellä pyhiinvaellusmatkallani Hämeessä, jota kuljin parantaakseni mieheni menetyssurua, etsin myös tarhoista juuri tuota kuningatarruusua. Uskon sen löytäneenikin eräästä vanhasta puutarhasta, tässä blogisivu vuodelta 2011.

Oman pihani ruususta en ole vielä saanut kukkivaa kuvaa, mutta alla oleva sieltä vaellusmatkaltani. Tästä ruususta olikin maininta, että se on hidaskasvuinen. Ehkä sitäkin sitkeämpi sitten.

Ruusukirjat kertovat tuosta ruususta, sen historiasta ja nimi-tyksistä: venäjäksi 'Tsaritsa Severa' silloisen tsaarittaren kunniaksi, saksaksi 'Keiserin des Nordens', ruotsiksi 'Nordens Drottning' ja suomeksi Pohjolan Kuningatar. 

Mutta onko ruusu nimensä ja maineensa arvoinen?

Ainakin sitkeä ruusu se on pohjoisiin olosuhtei-siin. Sitkeyden se onkin nähtävästi saanut villiruusu taiganruusun geeneistä, osaltaan ru-gosaruususta. 

Henry Väre kertoo Ruusunlehdessä 1/2006 siitä näin: Venäläinen kasvitutkija K.J. Maxi-mowitcz lähetti Pie-tariin Japanista kerää-miään siemeniä. Kasvi-tieteellisen puutarhan esimies E.A. Von Regel kiinnitti huomionsa kauniiseen kerrannais-kukkaiseen pensaaseen, joka otettiin lisäykseen ja nimettiin tsaariperhettä kunnioittaen lajikkeeksi 'Tsaritsa Severa' (Alanko ym. 2002). ”

Ei siis tiedetä, onko tämä kuningatar jalostamisen tulos, vai onko siemenristeytys tapahtunut luonnostaan. Joka tapauksessa ruusu poikkeaa rugosaruusulajikkeista lehtiensä ansiosta ja vähäisen kiulukoittensa kasvulla. Itse kukka on voimakastuoksuinen ja violetinpunainen, kuitenkin hansaruusua pienempi.

Vanha ja arvokas sen täytyy olla, kun sitä vieläkin kunnioitetaan. Samainen laji on löytynyt Suomen vanhoissa taimiluetteloissa vuodesta 1952. Vielä se on ainakin Oulujoen Taimistolta ostettavissa, josta minäkin sen pihaani toin. 

Katselin varsin ulkolaisiakin taimitarhoja ja sieltäkin sen löysin. Löysin mm. Puolasta erään taimitarhan sivut nimeltä Szkolka Roz Rosarium, mikä näytti mielenkiintoiselta. Siellä kerrotaan tästä Pohjolan Kuningatteresta ihan ylistäviä lausuntoja. Sen kerrotaan kasvavan ja hyvin menestyvän jo vuosia Suomessa, Kanadassa ja Alaskassa asti.  Sen historiasta mainitaan sen kasvattajaksi Edward August von Regel Venäjältä vuonna 1860. Villiruusun ohella sen toinen esivanhemmista on kurtturuusu nimeltä Rubra Plena. 

Siis olisiko sittenkin jalostustulos!

Toki tätä kuningatarta mainostetaan yhä muidenkin maiden taimiluetteloissa, mm. Saksan. Joten hyvällä syyllä minun on uskottava, että ruusu on nimensä veroinen. Näiltä näkymin se on kantanut uljaasti kunniaansa ja näkyvyyttänsä 150 vuoden ajan, kun useat jalostetut kauniit ruusut häipyvät unohduksiin siinä kuin päivän iskelmät ja tähdenlennot. 

Siis kumarran ja kunnioitan ruusutarhani ansioitunutta kuningatarta; POHJOLAN KUNINGATARTA! Uskon, että se kohoaa vielä arvoonsa tarhassanikin, vaikka sen kasvun kerrotaan yltävän vain 150 senttimetriin. Vuonna 2006 se kohotettiin Suomen Ruususeuran ansiosta vuoden ruusuksi. 

Tähän sopinee vanha kaunis kappale Novgorodin ruususta. (laulamassa mm. Zarah Leander)