Heinäkuun kuva-arvoitus

Huh hellettä, sanotaan. Tätähän sitä on odotettu koko pitkä talvi. Mikä riemu!

Olen hipsinyt nuuskimaan ruusulta ruusulle ja seurannut niiden kasvua. Jo 13 eri lajia on pihalleni kertynyt ruukkuruusujen lisäksi. Nekin säilyivät hyvin talven yli ja puskevat kilvan paksuja nuppujaan. Esittelen heidät sitten kun ovat kukassa.

Samoten olen kantanut vettä ja samalla luonut rukoilevan katseen taivaalle. Jos vaikka yöllä joku suihku tulis.

Nyt ei jaksa muuta kuin leikkiä. Laitan pienen kuva-arvoituksen blogiini. Toivon sitten niitä arvausvastauksia.

Olen jo pitkään katsonut vesi kielellä tuota yhtä kuvaani. Mutta arvatkaa mistä on kyse. Ihana kesäleivos? Jäätelöannos? Mitä ainetta? Vai mikä on kyseessä?

Lisään tuonne ylös alkuperäisen kuvan, mistä tein suurennoksen. Hassua, että tähän alas se ei suostu tulemaan. Siis Tove Jansson-ruusuhan siinä!

Iiriksen vanhat ratapölkyt ja Kempeleen kaunotar

 Viime vuonna minut vietiin kerran illan hämyssä johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa suuret kukat kylvivät vielä valoaan, polkujen kivet näyttivät tietään ja valkoiset patsaat siellä täällä vahtivat piiriään. Pienet valotuikut polujen varrella osoittivat minulle jotakin salaisesta paratiisista. Kaikki näytti aivan lumotulta. Se oli tanssitoverini Iiriksen puutarha, jota hän on kymmenen vuoden ajan työstänyt ja vaalinut kuin aarrettaan.

Nyt halusin näyttää sen kesävieraalleni ja nähdä itsekin päivän valossa kesäkuun kukkasineen. Puutarhan olemassa olo  todellistui ja Iiriksen itsensä kertomana avautui realiteettiin. Kovasti työtä. Kovasti luovaa ideaa. Ja miehen voimaa siihen rinnalle. Nii-i.

Se mitä heti kadehdin, olivat Iiriksen vanhat ratapölkyt, jotka niin jämerästi suojasivat ja kätkivät kompostivärkin. Siellä tukevien seinien sisällä sitä oli helppo pyöritellä. Ja se oli iso tila. Sieltä Iiriksen mukaan saadaan kaikki tarvittava multa. Nii-i.

Toinen mitä kadehdin, olivat pienet purot ja vesivarannot lampineen ja suihkulähteineen. Voi jukra. Suoraan rännistä kulki vesi pieneen kaivoon ja salaojaputkea myöten puroon ja lampeen. Hieno juttu. Mutta Iiriksellä oli siellä tähän sopiva mäen rinne, joka rikastutti puutarhaa portaikkoineen, veräjineen, aitoineen ja kiemurtelevine polkuineen. Ja niitä kiviä oli joka paikassa. Ja niiden kiven siirtämiseen on tarvittu traktori. Nii-i.

Ja sitten näin itse kaunottaren! Erään ruusun melkein jo täydessä kukassaan. 

Iiris, joka ei kuten en minäkään, muista kaikkien kukkiensa nimiä, muisti tämän. – Eräs ryhmä kävi täällä ja eräs heistä tunnisti tämän Kempeleenruusuksi eli Kempeleen kaunottareksi, kertoi hän. Ja uskon sen. Olenhan niin paljon jo selannut kirjoja ja ihaillut kuvia. Siis piharuusu, joka on vuoriruusun ja metsäruusun risteytymä. Olisi mukavampi sanoa, että äiti on suomalainen metsäruusu ja isä vieraileva kanadalainen ruusu, ja he ovat joskus rakastuneet.

Iiris lupasi minulle siitä poikasen, juuritaimen. Ihanaa! Syksyllä ja ehkä jo aikaisemminkin hiippailen taas ihailemaan hänen puutarhaansa. Kiitos, kun saimme käydä siellä, Iiris, kukkanen itsekin!

Tässä Iirikselle laulu! Liljankukka

Ruusun karvoja…Missä?!

 Melkein olen polun tallannut tuohon kivikkoni eteen, mihin istutin Palkin aution tuvan pihalta ’ryöstämääni’ ruusua.

Olen tutkinut vartta, silmuja, piikkejä, lehtiä ja nuppuja. TÄNÄÄN AUKENI KUKKA! Se ei ollut kerrottu, kuten muistelin, vaan viisilehtisenä avoimen sulopunaisena se hymyili minulle koko naamallaan kultaisen keltaisine heteineen ja emikeskuksineen. 

 

Kamala, että minä olen monisanainen! Siitä olen saanut syytöksiä suorastaan. Tai voiko sellainen olla kehuttavaa? :(

Totta kai valokuvasin sitä. Ja sitten kirjojen kimppuun, joita minulle on jo kertynyt pieni torni. Mitä, mikä?!

Aloitin tunnistamisen METSÄRUUSUsta:

Kanelinruskea varsi (siitä latinan nimi rosa cinnamomea tai majalis)?  - Kyllä.

Juuriversoja?  - Kyllä, paljon siellä autiotuvan pihalla.

Varren piikit sekä neulasmaisia että käyriä. - Kyllä. Paitsi  piikit ovat hyvin pieniä.

Kukkaperä kalju? - Kyllä.

Lehdet tummahkon vihreitä, kuten kuvissa näkyy. - Ei, vaalean vihreitä.

Kukka kauniin aniliininpunainen? 5 lehteä? - Kyllä. Ei mitään vaaleaa keskellä.

Heteet ruskehtavia, kuten kuvissa. - Ei, vaan vaaleankeltaiset.

Lehdykät tiheäkarvaisia? HÄH? LEHDYKKÄ? KARVAISIA? - ?!

Tämä viimeinen tunniste teetti töitä! Juoksin ulos ja hain lehteä. Juoksin toisenkin kerran ulos ja hain lisää lehtiä. Piti vielä tarkistaa googlesta, mitä se lehdykkä olikaan. Ja tiirasin ja tirristin, enkä minä mitään karvoja löytänyt! Mitä kummaa se voisi tarkoittaa?

Sitten pengoin ja etsin käsiini suurennuslasin. Sen kanssa tähtäsin ja etsin karvoja. Olin jotakin karvaa näkevinänikin. Ja ystävänikin tiirasi ja sanoi, ettei hän mitään karvoja löytänyt. Naurettiin.

Pitäisikö olla mikroskooppikin tässä vielä?

Sitten aloin epäillä tätä lajia. Löysin erääksi mahdollisuudeksi MARIAN RUUSUN  . Kuitenkin tämä ruusu on ollut sen omalla kotipihallaan varmaan jo kolmen sukupolven ajan. Sehän voi olla mistä hyvänsä. Se voi olla metsästä, mutta se voi olla kotoisin myös jostain toiselta pihalta. Tietenkin päädyin Suomen Ruususeuran sivustoille, josta löysin kolmannen mahdollisuuden, että se voisi olla vanha PIHARUUSU. Mutta tunnen  todella olevani jo nyt eksyksissä. Tiedän, että löydän ruususta lisää kun odotan sen kiulukka-aikaa…

Lisään tähän suoraan Palmenin tunnistussivun tuolta Suomen Ruususeuralta, jossa on monta hyvää vinkkiä.

Onko sitten niinkään tärkeää tunnistaa ruusu? Eikö riitä, että se on kaunis. Ja se on tullut minun kotiini? Valloittakoon vaikka koko pihan! Senhän se voi tehdäkin, jollen hoida, kasvata ja kurita sitä. 

Ps. Tänä aamuna kiiruhdin ruusuni luo. Ja sen heteet olivat muuttuneet ruskehtaviksi. Joten tunnistaminen kallistuu metsäruusun puolelle. Seuraan kiulukoitten tuloa. Sitten näkee paremmin.  

Sateen jälkeen; Erkki Melartinin Sade

Hengitä ruusua ja näe kauniita unia!

Jo entisajan ihmiset ovat tienneet, että ruusun tuoksu on balsamia sielulle. Sunnuntaipöytään, vieraskammariin ja siihen oman makuuhuoneen pöydälle on taitettu ruusunoksia tuoksumaan. Niin teki äitinikin. Ja mieheni. Hän saattoi yllättää minut illalla, kun laskin levolle. Jostakin oli ilmestynyt ruusunoksa vuoteeni viereen. Mielelläni vien itsekin kesävieraan sängyn ääreen ruusun. Harmi vain kun niin monet ovat allergisia näille kukkaistuoksuille tai siitepölylle.

Paikallisesta lehdestä luin, että ruusu on hyvän unen antaja yöpöydällä. Jos haluaa katsella kauniita unia, kannattaa toimia näin, sanoo tutkija Boris Stuck Mannheimin yliopistosta. Hän on ryhmänsä kanssa kokeillut mädän kananmunan ja ruusun vaikutteita uniin. Mädän haju teki unesta epämiellyttävän (tottakai, uh) ja taas ruusun tuoksu toi hellää tunteellisuutta uniin. Tästä lähtökohta ruusun tai yleensä hyvän tuoksun terapeuttisiin vaikutteihin. Pitäiskö kokeilla? En varmaan saisi untakaan mädän hajussa.

Tuoksut muistuttavat meitä myös menneestä, hyvinkin kaukaisista tapahtumista. Näin tutkailee Eeva Ruoff Tuoksujen puutarha-kirjassaan.  Hm. Voi, voi, kun tekee taas mieli kirjaa!

Vielä edellisestä de Saint Exuperyn jutuista. Koin pienen yllätyksen, kun tartuin jälleen Harriet Hjortin kirjaan Parfyymi. Törmäsin Exuperyn perheeseen oitis hänenkin sivuillaan. Vähän ristiriitaista oli tieto siitä, että Antoine on lähtöjään Provencesta ja Consuelon kerrottiin asettuvan sinne Grassen kaupunkiin, Harriet kertoi, että Consuelo ja Antoinen äiti asuvat yhdessä linnassaan Caprin saarella. Ehkä silloin kun Harriet samoili Grassin kujia. Muistaakseni hän oli Grassessa vain vuoden verran.

Mutta nyt minä jään jännäämään ensimmäisten tuntemattomien ruusujeni kukintaa...

Ateenassakin kukkivat valkoiset ruusut (Nana Moskouri)...Tällä laululla haluan tukea Kreikkaa ja kreikkalaisia. Heillä ei ole helppoa, mutta maasta ja ihmisistä on hyvät muistot!

Loitsua ja ryppylääkettä

Tässä minun oma juhannusruusuni, Suomen ruusu, kuvattu juhannusaattona.

Ystäväni, joka Paula Havasteen Loitsukirjan minulle osti, ei usko alkuunkaan loitsujen kuin muunkaan huuhaan voimaan, mutta hyväksyy että minä huuhailen. Se on oikeaa ystävyyttä! Ei ystävillä tarvitse olla samanlaista näkemystä maailmasta, vaan rikkautta on juuri se erilainen.

Joten kyllähän juhannuksena, joka on jäänne pakana-ajan rituaaleista, pitää olla vähän poppaskonsteja. Kun auringon valo kääntyy kohti pimeyttä, niin tarvitaan sille hyvät lähtökohdat kohdata taas tuleva aika. Tässä ’Lemmen nostatuksen loitsu’:

” Kuun kyljestä kuppi nouda, kauha päivän kainalosta, l

äikkyvästä lähtehestä, heiluvasta hettehestä vesi verraton viritä. 

Siihenpä alasti astu, pese muoto muhkeaksi, valuta väkevä varsi. 

Vesi virraton viritä kasvot kullan kaunihiksi, silmät loihe loistaviksi, 

kulmat kaarelle kurota, miesten mieltä kääntämähän, 

mielitetyksi monelle, kaikkien kateltaviksi. 

Nouse lempi liikkumahan, nouse nokko, seiso seipo, 

nouse nuorin nostamatta, tervaköysin tempomatta, 

jottei saisi öissä maata, eikä päivinä levät. ”

Olen käynyt järvessä jo monestikin, mutta vaatetta päällä, joten ei varmaan tepsi tämä loitsu minuun. Kirjassa huomautetaan kauniisti, että taian ja loitsun voimalla muuttuu saman kesän aikana lihavaksi ja kauniiksi. Joten liekö monikaan tähän taikaan tarttuu. Ennen ne kauneusihanteet kun oli toista. Laiha nainen oli merkki huonosta terveydestä ja köyhyydestä.

Toisenlainen juhannustaika kiinnosti minuakin enemmän. Sattui pikku yrttikirjanen (Yrttien salaisuudet, Rita Schnitzer)) käteen ja sivu kirvelin käytöstä.

Ryppyjen estämiskonsti:

Litra vettä, johon revit suuren kourallisen kirvelin lehtiä,  kiehauta ja siivilöi lehdet pois. Pese tällä vedellä kasvosi kerran päivässä ja rypyt siliävät. Näin todistelee eräs 80-vuotias mummo, jota miehet vielä silloinkin liehittelivät.

Tämän tein! Hyvää juhannuspäivää!

Perhosen lento, Erkki Melartin

Ruusun tuska

Luin voimakkaasti minuun vaikuttavan kirjan Ruusun muistelmat, Consuelo de Saint-Exupery. Vähän ahdistuneenakin kirjan sisällöstä halusin sen lukea loppuun ennen tätä Suomen varsinaista juhannusta ja siirtyä uusiin tunnelmiin.

Jos joku haluaa repiä alas ihanteita ja illuusioiden maisemia, niin suosittelen tätä kirjaa luettavaksi. Jos joku haluaa tutkiskella niitä naisen äärivoimia mihin hän pystyy tai niitä uhrauksia jota tekee rakkauden ja miehen kunnian vuoksi, suosittelen kirjaa. Jos joku haluaa tutkiskella omaa suhdettaan rakkauteen tai marttyyrimaiseen olotilaan, suosittelen. Sillä minun mielessä nämä kaksi suurta aihetta mittelöivät keskenään; rakkaus ja uhraus. Mikä on hyvä? Mikä paha?

Jouduin kirjan sisään Ruusun kautta, Consuelon  ylistetty mies oli Antoine de Saint-Exupery, joka kirjoitti maailman kuulun ’Pikku Prinssi’-sadun, jonka sisältönä osittain oli vähän hyljeksitty ruusu, jonka luo hän loppujen lopuksi palasi.

Mitä ymmärsin kirjasta, että Pikku Prinssi oli itse Antoine ja Ruusu hänen ’piikikäs’ vaimonsa Consuelo. Piikikäs siksi, että Consuelo osittain pakotti Antoinen luomaan kirjojansa ja arvosteli hänen elämäntapaansa. Antoine kirjoitti, mutta ei voinut muuttaa elämäntapaansa.

Antonio sanoo: ”Minä kirjoitan parhaillaan kirjaa, mutta vain omakohtaista kokemuksista. Minä en ole ammatiltani kirjailija. Minä en osaa kuvailla mitään mitä en ole itse kokenut. Minun pitää mennä koko olemuksellani mukaan kaikkeen minkä haluan ilmaista tai sanotaan mieluummin, että minkä ajattelemiseen haluan itseltäni luvan.” …Siis tietystä kulmasta katsottuna Antoine oli hyvin itsekeskeinen persoona mikä tuli enemmän esiin Consuelon kärsimyksissä.

Mutta rakkaus kestää kaiken. Onko rakkauden tarkoitus tämä? Elää toiselle toisen kautta? Eikä Consuelo suinkaan ollut mikään heikko persoona. Samalla hän rakensi omaa elämäänsä. Hänellä oli laaja ystäväpiiri, hän auttoi paljon ihmisiä (jopa ruusuja!) ja hän oli kuvanveistäjä. Consuelo sanoo: ”Minä rakastin silti tuota isoa poikaa joka oli minun aviomieheni ja minä tiesin että hän rakasti minua. Mutta hän tahtoi olla vapaa aviomies ja minä soimasin itseäni että panin hänet tulemaan luokseni joka kerta kun minun piti maksaa huoneestani, ruuastani tai puhelimesta. Me syleilimme toisiamme pitkään samppanjalasit kädessä ja vannoimme että rakastamme toisiamme ikuisesti. Ja hän jäi sänkyyni…Mutta viideltä aamulla puoliunessa minä huomasin olevani yksin. Hän oli jättänyt lyhyen viestin ja kauniin piirroksen joka oli hänen omakuvansa. Se oli klovni kädessään kukka, neuvoton ja kömpelö klovni joka ei tiennyt mitä tehdä kukalleen…Myöhemmin sain tietää että minä olin tuo kukka, hyvin ylpeä kukka, niin kuin hän sanoo Pikku prinssissä."

Tulin siihen tulokseen, etten tiedä rakkaudesta vielä mitään. Mutta en uhrinakaan olosta.

Ruusuni ovat vielä suureksi osaksi nupussaan. Mietin mikä tunne kasvilla on puristaa itsensä esiin tuosta tiukasta pakkauksesta ja ottaa maailma syliinsä. Siihenkin varmaan sisältyy sekä tuskaa että riemua. Synnytys.

Tuska ja Arja Saijonmaa

Pohjolan kuningatarta etsimässä

Kolmantena päivänä kuljimme tutustumassa Sääksmäen kirkkoon,  Voipaalan kartanoon  ja Rapolan harjun muinaislinnan raunioihin.  Siellähän on ollut asutusta jo n.5000 vuotta sitten, jolloin se on saarena noussut meren pinnan yläpuolelle jääkauden jälkeen. Kaikkea sitä ihmeteltäessä keskustelu meni myös Suomen alkuhistoriaan. Onko Pohjolassa ollut kuningatarta, valtiatarta ja onko se ollut esim. Pohjan pelätty Louhi tai joku muu? Ja onko täällä ollut joskus jopa jumalattaren aika?

Minä etsin myös Pohjolan kuningatarta, mutta vähän eri pohjalta. Etsin sitä ruusujen joukosta.

Minulla on kotona ikivanha, jo ukkoni edellisen vaimon kasvattama hansaruusu, joka sittemmin on minulta jäänyt vähän huonolle hoidolle. Sitkeänä se on kuitenkin selviytynyt välinpitämättömän emännän ’ruususokeudesta’, ja nyt olen nostanut sen pihamme kuningattareksi. Voi sitä tuoksua!

Tosin minulla meni aikaa, kun kirjoja selailin ja totesin sen lajikkeen täksi monen pihan koristukseksi. Löysin kurttulehtiruusujen joukosta myös tuon venäläissyntyisen upea ’Pohjolan Kuningattaren’.

Luulen, että löysin sen Voipaalan kartanon barokkipuutarhan kiviaidan kupeesta. Toivottavasti tämä kuva antaa sille oikeutensa. Pensas itse nousi aika hennoilla varsillaan korkealle ja nojasi kainosti kivikkoon. Ja sen lehdet ovat vähän sirommat kuin hansaruusun. Myös itse kukka on kerrotumpi ja ehkä tummempi. 

Vanhat kartanot ovat mielenkiintoisia juuri ruusujen kannalta, mutta ruusuopashan siellä tarvittaisiin. Voipaalan kartanon nykyinen omistaja Valkeakosken kaupunki on tehnyt sisätiloista näyttelytilat. Sisätiloissa ’kukkivat’ yhä vielä kauniit kaakeliuunit, joita ihailin, muurarimestari Kalervo Lammervon suunnittelemat. Närkästyin kovasti, kun kyseistä mestaria ei google tunnistanut ollenkaan.

Ja kun kerran historiaa niin miksi ei musiikissakin, Summertime!

Talsia 20 kilometriä Lepaan ruusujen luo

 

Seuraavana vaelluspäivänä talsimme tosiaan auringon paahteessa 20 km:n matkan, jonka varrella tutustuimme Pyhän Ristin tiehen ja Hattulan vanhaan pyhiinvaelluskirkkoon.

Ja teiden varsilla minä jututtelin ruusuja, matkatoverieni ohessa. E-Suomessa kukkivat jo kurttulehtiruusut vanhoissa pihoissa, polujen ja teiden varsilla. Tämä vähän röyhkeä ruusu on levittäytynyt joka puolelle Suomen maisemia. Se tarttuu ahneesti  kaikkeen tilaan, jopa hiekkarannoille. Mutta kaunis se silti on. Välillä piti taittaa tuo tuoksuva kukkanen sieraimiani sivelemään. Myös juhannusruusut kukkivat viikon verran varaslähdössä ja monet muutkin ruusut, joita pihoihin kurkistelin.

Jos en olisi ollut niin pökkyrässä pitkästä vaelluksesta ja jalkani väsyneet, olisin päätepisteessä aivan vauhkoontunut ja juossut pitkin kartanoa. Hyvä kun pääsin yösijaani ja pystyin laskemaan rinkkani selästä. Saavuimme nimittäin Lepaan Puutarhaoppilaitokseen, mikä sijaitsi vanhan Lepaan kartanon maisemissa. Nyt tuo alue käsitti kilometreittäin puutarhaa, kasvihuoneita, toimistoa ja oppilaiden asuinrakennuksia.

Eipä silti. Kun pääsin suihkuun ja levähtämään, olin valmis etsimään puutarhan ruusut käsiini. Tosin puutarhan komistuksina kukkivat kymmenien lajien pionit ja muut kaunottaret. Kauniita, mutta eivät nyt olleet kiinnostukseni lähteitä. Ruusupensaat olivatkin vasta heräämässä kukoistukseensa. Enkä nyt niitä kummemmin opiskellut, en kirjoitellut nimiä ylös, enkä opetellut niitä. Pelkästään vain katselin ja nautiskelin. Kuljin puutarhassa porukan huutelujen mukaan, sillä muuten olisin voinut vaikka eksyä. Ja eksyä suureen puistoon väsyneillä jaloilla ei ollut perin houkuttelevaa.

Mutta AH, niin kaunista kaikkialla!

Lauloimme yhdessä moneen otteeseen, mutta annettakoon nyt tila 'Pilgrims' Hymn and Bach'.,Pyhiinvaeltajan Hymni

Punalehtiruusu ja Aulangon puisto

Olin mukana Hämeen Pikku-Pyhiinvaellusretkellä neljä päivää. Vaelsimme noin 50 km rinkat selässä. Ihana ja monipuolinen retki! 

Ensimmäisen päivän tuttavuus oli punalehtiruusu ja Aulangon kaunis puisto. Varmaankin Hämeenlinnan seudun maisemallinen ja kulttuurinen ylpeys.

Punalehtiruusu ei ymmärtääkseni kasva luonnonvaraisena näin pohjoisessa, Keski-Euroopassa kylläkin, mutta Aulangon lehtometsiin se näytti villiintyneen sinne tänne.  Minulle se oli mukava tuttavuus, ja toivon sen saavani pihalleni. Tiedän nyt siitä yhtä ja toista.

Aulangon puistossa on myös ’ruusulaakso’, josta piti tulla Ruusulaakso, mutta nähtävästi rakennustyöt jäivät kesken. Kuulin, että taustalla on surullinen ja kaihoisa rakkaustarina. Eversti Hugo Standertskjöld joka innostui rakentamaan Aulangolta ostamaansa tilaa, oli rakastunut puolalaiseen neitoon, jota odotti tulevaksi Suomeen. Kerrotaan, että hän varustautui odotukseen niin intensiivisesti, että paviljongilla odotti aina shampanjapullo hänen saapumistaan.

Neito ei koskaan tullut. Ruusulaakson rakentaminenkin jäi kesken. Siis kamalan kaunista ja surullista.

Yhden ruusupensaan, kurttulehtiruusun löysin laaksosta veden ääreltä ja työn alla olevan paviljongin, jonka kunnostustöihin nähtävästi on tartuttu viime hetkillä. Moni hääpari odottaa sitä jo vihkipaikakseen, huomasin lehdistä. 

Valitettavasti minulla ei ollut mukana lapiota ruusunryöstöaikeisiin. Ja uhkarohkeata se olisi varmaan ollutkin. Rinkka selässä ja porukan monet silmäparit estivät moiset aikeet. Joten aion hankkia ruusun kunniakkaasti taimitarhasta.

Tässä youtuben filmissä on ollut hyvä kamera ja nuorten mieleinen musiikki. Kerrotaan kuitenkin että juuri nämä maisemat inspiroivat Sibeliusta säveltämään. Miksi ei muitakin.

Ruusunnuppu, suu supussa, odottamassa

 

Kuljen ruusujeni lomassa tarkkaillen nuppujen ilmestymistä tuolla maasta nousevista pikkupensaista. Löytyy, löytyy. Jotakin löytyy valamonruusultakin, vaikka niihin hyökkäsi tuo kääriäisten toukkalauma. Juuri niitä ruusuja, joiden nimeä en tunnista, on jännittävä nyt seurata. Olen yrittänyt tehdä tunnistusta varresta ja lehdestä. Nyt voin lisätä siihen nuput. Ja sitten…Tässä alla kuvasin ruusujani. Huomaa, että mukana on nimien kanssa nekin, joita en tunnista, tiedän vain mistä ja keneltä ne ovat. Jotkut näyttävät hyvin samanlaisilta.

 Hansaruusun nuppu

 Saarenmaan ruusun nuppu

 Inkerin ruusun nuppu

 Palkin ruusun nuppu

 Ulla-Maijan ruusunnuppu

 Valamon ruusun nuppu

Nuppu itsessään kantaa suuren arvoituksellisuuden. Aivan kuin pieni lapsi, joka ensin katselee maailmaa suoraan avoimilla silmillään, mutta pitää omat salaisuutensa vielä kurkussaan. Sanattomuus on kuin nuppu. Mikä riemu kaikilla, kun sanat alkavat virrata ulos. Ja ne totuudet.

Minusta on hauskaa kuvitella kasville myös chakrat. Jos niitä on ihmisillä, onko eläimet tai kasvit luomakunnassa sen vähäisempiä?

Ruusunnupun kuvittelen kurkkuchakraksi. Tämä kurkun kohdalla oleva alue on hyvin voimakas ilmaisija ihmiselläkin. Sitä kuristaa, kun on paha olla ja koko keho tuntuu olevan tukossa. Ei löydy sanoja, ei itkua, ei ilmaisumuotoa. Kun se kauneimmillaan on auki, ihminen laulaa, nauraa, lausuu kauniita ajatuksia ympärilleen, saa kaiken kukkimaan. Kun se on liiaksi auki, sanoja pulputtaa tulemaan ilman merkitystäkin, pelkästä puhumisen halusta.

Usein se on tukossa. Symbolisesti mieltäsin tämän ruusunnuppuun, joka ei koskaan kunnolla aukea. Usein nuput kuivuvatkin vain pois, surkastuvat. Kuivuudesta, hoidon ja ravinnon puutteesta tai ulkoa tulevan uhkan vuoksi. Jos se saa tarvittavan voiman juuriltaan, varren kautta, se paisuu elämänilosta ja aukaisee kauniin kukkansa. Näinhän ihmiselläkin. Terve ja hyvää itsetuntoa omaava ihminen avautuu ja luo maailmaa ympärillään. Heikko itsetunto tukahduttaa myös ilmaisuvoimaa. Kuten ympäristöolosuhteet vaikuttavat herkkään nuppuun.

Kukannuppu ilmaisee itsensä nimensä mukaan. Rentukka, voikukka, ruusu jne. Ihminen ilmaisee itseään luonnollaan, kasvullaan ja valinnoillaan. Hän voi sanoa sanan rumasti, toisia loukkaavasti, vähätellen, kunnioittavasti tai lempeästi jne. Hänellä on valta valita se miten ilmaisee, sen mitä luo ja synnyttää. Hän voi valita myös toisin, tukahduttaa kauniit sanat, kauneutensa. Kuinka paljon kaunista ihmisellä onkaan valta luoda, jopa pelkillä sanoilla, äänellä ja niillä käsillä, jotka ovat yhteydessä myös luovaan voimaan!

Kunpa kaikki nuput saisivat aueta. Ne ovat sinisen taivaan alla odottamassa sitä. Sininen on kurkkuchakran väri. Sininen on myös ajatuksen, idean  ja toivon väri. Sininen laajentaa.

 Tämäkin ystäväni Vapun kuvakirjasta!

Tähtikartalla Kaksoset-merkin miellän tähän samaan kategoriaan, vuorovaikutuksen alueeseen. Puhumiseen ja ilmaisuun. Aurinko, Merkurius ja Venus ovat tällä hetkellä kaikki Kaksosissa. Myös tämä pikkuinen Rosa-asteroidi ja Horus-asteroidi. Minulla ne kaikki sijaitsevat 7. eli ihmissuhteiden huoneessa. Ja vilkasta aikaa tämä on ollutkin, jatkuvasti tapaamisia, tehtäviä, konserttia ja jopa oopperaa.  Matkaa ja uusia ihmisiä.Vilkasta aikaa se on ollut puutarhassakin kukkivien kukkien kanssa. Vilkasta täälläkin, ruusumaailmassani.

Ruusunnuppuja kesäkuussa irlantilaisittain

Kolmas ruusunhakuretki...luvan kanssa

Tällaisilla helteillä on mukava pyöräillä. Tien päällä käy pienoinen tuulenvire eikä pieni hiki haittaa. Olin saanut kutsun tulla pihaan, josta saan taas uudenlaisen ruusuntaimen, tornionlaaksonruusun.

On aivan eri juttu saada istukkaita ystävien pihamailta, jossa ne ovat jo tottuneet oman seudun ilmastoon ja olosuhteisiin. Siellä ystäväni pihassa tornionlaaksonruusu kasvoi jo isoina pensaina puolivarjoisassa paikassa ojan reunassa. Pihan emäntä olikin varoittanut poikiensa ruohonleikkuusta, että säästävät ruusuntaimia.  Sieltä niitä sain muovipussillisen tarakkaraudalleni.

Tämäkin pihamaa oli kuin pienoisparatiisi. Tonttia raivatessa kaikki kivet (joita emännän mukaan oli kosolti) kasattiin kauniiksi muuriksi talon eteen ja kivikäytäviksi muualle puutarhaan. Ei niitäkään metsään viety. Tosin tuollaisiin ’muureihin’ isoja kiviä kiven päälle tarvitaan kuitenkin järeämpiä työkaluja kuin pelkkä ihmislihas. Mutta mukava niitä on katsella. Kivien väliin ei paljoa tarvita multaa kivikkokukille, kun ne siinä kiven lämpimissä kainaloissa kukoistavat.

 Mikähän tämä keltainen kukka on? Ihastuin siihen.

Tapaan usein ihmisiä, jotka ovat aivan hullaantuneita puutarhan hoidosta. Eräs ihmettelikin, että onko se vanhuuden merkki, kun siitä innostuu. Ei varmastikaan, kun samaa näkee nuorempienkin pihamaalla. Sanotaanhan, että puutarhuri on onnellisin ihminen, mutta työtä on paljon.

Mietin, että jotain muutakin tuohon pihapiirin kukoistamiseen kätkeytyy. Pieni paratiisi siinä ympärillä luo turvan ja ruusuisen tilan, joka laajemmasti ajateltuna on kuitenkin aika pettävää. Tarkoitan sillä myös piiloutumisen tarvetta maailman ja tämän ajan kaaokselta. Kauniilla pihapiirillä luodaan illuusio elämän ja maailman tilasta unohtaaksemme totuuden. Kun itse äiti-maa alkaa oikutella, ei siinä auta kaunis pihamaa. Tärähdellä voi missä vain. Tai kun ihminen itse alkaa oikutella tai haalia enemmän itselleen, rahaa tai valtaa, ei se koske enää pelkästään pihamaata, tai kylää, tai kaupunkia tai maata, tai ei aina edes maanosaa. Kaikki on kosketuksessa kaikkeen tällä planeetalla. Luonnon mullistus ja ihmisen tahto johonkin muutokseen synnyttää kaaosta, joka jollakin tavalla koskettaa kaikkia. 

Mutta on meillä lupa ’pistää pää pensaaseen’. On meillä lupa nauttia hetkistä, pienistä maan plänteistä ja huoltaa niitä. Tiedämme, kuinka paljon ihmiset ovat joutuneet näkemään sen tuhottunakin. Ja aina se rakennetaan uudelleen. Jos ei rakenneta, niin mielessä on ainakin illuusio siitä. Krhm.

Se on ihmisen luonto. Tai se on jopa eläinmaailman luonto. Tehdä hyvä ja kaunis pesä.

Paratiisi, Raulin oma

Ruusun tappajia liikkeellä!

Kun näin ensimmäiset käpristyneet lehdet, hain sitä mitä nopeimmin löysin. Se oli vanha Raid-purkki. Siitä sumutin tuohtuneena käpristyneihin lehtiin.

Varmaan se suuri tappaja kuoli, sillä kun lehdet siitä aukenivat, jotakin oli poissa, jäljellä kärsineen näköiset rei’itetyt lehdet. Kukannuppua niihin ei enää synny.

Ja kun pengoin ja tutkin, osasin nimetä tuon ruusuntappajan kääriäisen toukaksi. Itse kääriäisperhonenhan on aika soma, mutta se toukka on tuholainen. Sitten luin jostain keskustelupalstalta, että se pitää listiä sormien välissä. Nyt olen sen tehnyt. Inhottavaa pehmeää siellä lehtien välissä litistyy. Ja minua puistattaa. Litistää pikkuista puolustuskyvytöntä, joka piilossansa nauttii elämästä ja hyvästä ruoasta. Kuka tässä ’tappaja’ on?!

 Markku Ruuskasen kuva

Valinnat ovat vaikeita. Antaako elämä ruusunkukalle vai pienelle madon palleroiselle syntyäkseen taas perhoseksi ja äidiksi. Uuuh! 

Tässä linkki vähän muillekin ruusuntappajille!

Sydän se tekee useimmiten ne valinnat. Järkevämpäähän olisi pitää yllä eläimen elämää, ainakin toisten ruo’aksi, sillä lintujen suuhunhan ne perhosetkin loppujen lopuksi joutuvat. Madot osaavat suojautua kääriytyen ruusunlehden suojaan. Siitähän nimikin. Siinä lie ne koteloituvatkin?

Mutta sydän tekee ratkaisuja kauneuden puolesta, rakkaudesta ruusuun. Joten nyt kuljen valamonruusujen luona nuuskien ja listien laihempia tai lihavempia toukkia sormissani. Olkoon se nopeaa ja kidutonta. Anteeksi pienet! Sillä nyt suojelen ruusujani!

Nyt tappajat (The Killers, Somebody told me) vauhtiin!  Ihanaaa...

Tove Jansson avasi sydämensä minulle!!!

Heti piti tulla tänne riemuitsemaan! Ensimmäinen ruusuni kukkii!

Huomaa, että avoimen kukan löysin aamupäivällä kovasta helteestä. Hassusti sen lehdet käpristyivät ulos päin. Ne oikeni, kun toin kukan varjoon ja viileämpään paikkaan.

Ja minusta on jännittävä löytää erilaisia näkökulmia ruusuihinkin. Kaunis se on takaakin päin!

Tässä jo vähän huoahtaneena, kun pääsi viileämpään

Työtoverini toivat minulle pimpinellaruusuihin kuuluvan ruusun, jonka nykyinen nimi on Tove Jansson. Muumimammajen ja muumipappojen ruusu!!! Sekös se eräässä muumimukissakin lienee? Kukat ovatkin keltaisia, tarkistin...

Ruusu tuotiin minulle hyvässä purkissa ja nuppuja täynnä. Joten en raskinut sitä heti maahan laittaa, jos vaikka loukkaantuu. Annoin sen olla rauhassa purkissansa. Kastelin ja välillä varjoon sitä siirtelin. 

Tänä aamuna se oli aukaissut sydämensä! Ja hymyili koko naamallaan minulle niin että henkäisin! Tuijotin sen samenttimaista tummanpunaista hametta ja kullanhohtoista sydäntä. Oi kuinka kaunis ruusu! Valokuvasin sitä, mutta en saanut sitä tummaa samettimaisuutta ruusuuni. Pitäisi osata käyttää jotain suodatinta, mitä sitäkin on kamerassani, mutta en muista mistä sen esiin saa. Joka tapauksessa, tässä erään suuren suomalaisen kirjailijan ja rohkean naisen kunniaksi nimetty ruusu. 

Tämän ruusun kansainvälinen nimi on kuitenkin Miriam Makeba eli Miriam. Ja aivan oikein omistettun hänellekin. Kaksi suurta naista!!! 

Tarhapimpinellaruusut, Spinossisima-ryhmä...mitä nimiä. Tässä linkki, jossa on parempi kuva kuin mitä minä otin. Tämän ruusun pitäisi hyvin menestyä tälläkin alueella. Kiitos kollegoilleni!

En tiedä mitä spinossima tarkoittanee, mutta mieleeni tulee lempifilosofini Spinoza, joka eli kuten opetti ja jolle luonto oli sama kuin Jumala. Sen vuoksi hänet kirottiin katolisesta kirkosta ja jätettiin ilman perintöä. Hän taisteli kuitenkin oikeuksiensa puolesta ja voitti. Samaisena yönä hän sitoi pienen omaisuutensa nyyttiin, kirjoitti kirjeen sukulaisille pöydälle kertoen, ettei hän mitään halunnut muuta kuin osoittaa oikeuden. Näin hän jätti kaiken ja elätti itsensä silmälaseja hiomalla, josta pölystä hän sai keuhkovian johon kuoli. Kuitenkin hän 'yhä elää', yhä siteerataan ja tutkitaan hänen ajatuksiaan ja kirjallisuuttaan. Enpä tiedä nyt miten tämä liittynee ruusuun, mutta tulipahan mieleen ja kerrottua tämäkin tarina. Joten otan tämän ruusun mukaan myös yhden miehen, suuren miehen.

Kävin työntämässä nenäni ruusun keskelle ja hento kaunis tuoksu siitä tuli. Kunpa nyt osaisin istuttaa ruusun oikeaan paikkaan, kauniisti ja hoitaa sitä hyvin. Mutta ensin annan sen kukkia ihan rauhassa.

Ja ruusun itsensä kunniaksi, tottakai kuuntelemme Miriam Makebaa! Tässä vähän hänen elämästään. Mitä yhteistä on Muumi-Mammalla ja Mamma Afrikalla?

Ruusuvahtini

Olen siirtänyt kauriini portaiden pielestä vähän väljempiin tiloihin. Aluksihan minä sidoin sen porraskaiteeseen Karhuvahdin viereen oppimaan talon tavoille, ja muutenkin sitä olisi pelottanut kaikki uusi aivan yksin. 

 Naapurin poika haki traktorilla minulle kauniin pöytäkivenkin tuohon tammen eteen. Jospa ruusutkin tuossa takana siitä tykkäisivät.

Kaikkea hassua mielikuvissani, mutta järkevä syy kaikkeen tuohon oli tuulet, jotka olivat välillä uhkaavia ja tuossa portaiden vieressä oli suojainen paikka. Nyt toin kauriini syvemmälle puutarhaani, onhan hän ruusutarhani tuleva kuningatar. (Tämä on siis vain mielikuvieni tuotetta, sillä metsäkauris on eläinsymbolini ollut lapsuudesta lähtien. Koska en itse taida ruusutarhan ylevyyttä enkä sen hallitsemista, on hauskaa kuvitella siihen juuri tuo lempeä ylväs metsäkauris.) Mutta edelleenkään en luota, että se olisi niin paljon ’kesyyntynyt’, että voisi ilman köyttä jättää. Joten sidoin sen nyt vuorostaan tammeen, jonka juurella asustaa kaksikin eri ruusulajia. Siinä kauriini on upean näköinen! Ja samalla se saa tutustua valtakuntaansa.

En ole tänä keväänä nähnyt kauriita, kuullut olen niistä kylläkin. Ovat jopa auton alle jääneet ja autoakin ruhjoneet. Jotenkin tuntuu surulliselta, että ne on ’istutettu’ ja niitä syötetään vain ja ainoastaan metsästyksen vuoksi.

Kävin netissä penkomassa, miten niiden kanta ja metsästysluvat ovat. Löysin tällaista tämän seudun metsästysseuran sivuilta: Metsäkauris 1.9.2010 - 31.1.2011. Kauriin metsästettäviä määriä ei ole kiintiöity. Yksi henkilö saa ampua vain yhden eläimen. Ampujan tehtävänä on ilmoittaa saaliinsa Oulun Riistanhoitopiirille.

Huoliakin heillä on. Ilves on vaanimassa ’Ruusutarhan kuningatarta’. – Kauriskanta ehdittiin saada kohtalaisen hyväksi 20 vuotta jatkuneen ruokinnan avulla. Niin pitkäkestoinen ruokkiminen ei ole mikään pikkujuttu. Sitten tulee petoeläin, joka saa rauhassa tappaa vaikka kaikki kauriit, eikä kenelläkään ole nokan koputtamista. On tämä ristiriitainen tilanne.

Ja sitten löysin uutisen, että niitä onkin ihan kiusaksi asti! - Metsäkauriskanta kasvaa nopeaan tahtiin Oulun riistanhoitopiirin alueella. Petotutkimuksessa käytetyn minimikanta-arvion mukaan Oulun riistanhoitopiirin alueella on noin 2 000 metsäkaurista.

Ne ovat kiusana jopa mansikkamailla! - Metsäkauriit ovat Etelä-Suomessa verottaneet mansikkaviljelmiä. "Ne syö mansikantaimet kokonaan. Eivät pelkästään lehtiä tai marjoja, vaan todella koko taimen."

Voin vain kuvitella noita herkkusuita! Eläimetkin kaipaavat vaihtelua ruokavalioonsa. Yhdestä asiasta olen pikkuisen vahingoniloinen. Kerrotaan, että metsäkauriita on vaikeampi metsästää kuin hirviä. Kuitenkin viime vuonna niitä on kaadettu melkein 3000, jopa 39 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna.

Minulla ei ole vihannesmaata, ei edes perunamaata saatikka mansikkamaata. Yksi pieni penkki on, että saan aamulla kyykähtää maistamaan aivan tuoretta mansikkaa. Ja suojan alla vanhassa perunalaatikossa on vähän salaattia ja tilliä. Joten kauris saisi ihan rauhassa tulla vaeltamaan näille tiluksille, enkä olisi moksiskaan.

Odottelen tätä ylhäisyyttä saapuvaksi. Sillä aikaa kesyttelen tuota tammeen sidottua ja katselen tuleeko ruusunalkuihin kukannuppuja.
Tästä varmaan kauriini tykkäisi, Kesäillan idylli kanteleella!

Rannikon Puutarhaklubi

Ei se pikkuinen tonttu kuitenkaan anna periksi, eikä painu metsän pimentoon piiloon. Ihmisten ilmoille se lähtee!

Menin mukaan oman seudun puutarhaklubiin. Talven ajan jo seurailin niiden puuhia, mutta en vielä ehtinyt mukaan. Nyt lähdin ensivisiitille. He olivat järjestäneet kotipuutarhakäynnin Hilkan ja Timon kukkaistarhaan. Sinne menin. Ja tonttua jopa halattiin.

Vaikka änkkänä olin ensin. Niin kaunis oli kevätkukkien tulva! Opin, että kyllä tulppaaneja pitää pikkuisen enemmän olla penkissä kuin pari tai kolme. Tulppaaneilla on hymyilevät kasvot ja sen vaikutus on aikamoinen, kun niitä on paljon.

 

Itseluottamukseni puutarhanpidossa sai tukea, kun näin sielläkin luonnonkivistä tehdyt mutkaiset polut ja alueet, joissa kaikille kukille oli tilaa. Ei niin, että kun käytät rexonaa, niin löytyy tilaa. Vaan niin, että antaa kaikkien kukkien kukkia ja tuoksua omallansa. Vähän villisti ja vapaasti. Eikä muutama rikkakasvi haittaa.

Ja kiviä, kiviä. Ja kivistä mielikuvitusta. Kivien näkemistä, niiden muotojen ja luonteen. Sen verran erehdyin, että luulin erästä kiveä vahtikoiraksi. Se olikin leijona!

Pihavierailut ovat mukavia. Saa kulkea ja kokea aivan rauhassa. Tai kysellä ja kuunnella. Oppia. Kiitokset Hilkalle ja Timolle!

Tiedän monta pihaa, missä haluan vierailla, ja on annettu jo jopa lupa tulla.

Seuraavan retken puutarhaklubi tekee Hailuotoon. Sinne en pääse mukaan. Olen silloin etelämmässä osaa Suomea. Mutta jos heinäkuussa pääsisin katsomaan Limingan Arboretumia.

Mikähän se on?

Tässä melodia tälle pihalle!

Nöyryyttä, nöyryyttä tonttuseni!

Lueskelin tuossa Suomalaista Ruusukirjaa ja suomalaisesta ruusunkasvatuksesta yleensäkin. Kartanoissa ja luostareissa kasvatettiin ja jalostettiin monenlaista ruusua, kauneudeksi ja terveydeksi. Ruusuja tuotiin ulkomailta. Ja kyllä mökin asukkaatkin ottivat suojelukseensa metsistä löytyneitä villiruusuja, ehkä varkain juurakoita kartanoistakin. Voin vain kuvitella nuorikolleen lahjaksi tuomaa ruusuntainta rakkauden osoituksena. Kyllä varmasti suomalainen mökinpoikakin on sen osannut.

Jotenkin metsätonttu kulkee nyt pää kumarassa ja vähän alla päinkin metsän kätköistä pihamaallensa. Mitähän tässä on oikein tullut puhuttua ja luvattua! Entäs ne taidot ja tiedot sitten? Onko niitä?

 

Kulmat kurtussa selaan Suomen Ruususeuran nettisivuja. Huhhuh! Siellä on hirveästi sitä tietoa. Siellä on hirvittävästi ruusuja ja ohjeita. Siellä on aivan kamalan viisaita ruusuihmisiä! He työskentelevät mm. vanhojen Suomesta löydettyjen ruusujen suojelijana, keräävät niitä, nimeävät ja pyrkivät pitämään niiden aitoa kantaa. Siitä minä tykkään.

Mistä he ovat ruusutietonsa saaneet? Ei sitä yliopistossa opeteta. Ei ole ruusuinstituutioita, ei ruusutohtoreita eikä -maistereita. On tosin biologian tohtoreita ja monenlaista yleistä oppia biologiassa. Jokin siemen täytyy olla sydämen kätköissä sellaisilla, jotka ruusuun erikoistuvat, tutkivat ja opiskelevat sitä käytännön kautta. Ja siihen menee vuosikymmeniä. Jostakin hekin ovat aloittaneet. Aivan kuten metsätonttu nyt. Mutta kun tontun tukka on jo harmaa. Ja niska kumara. Ja voimatkin hakusalla. Voihan pukinparta!!! Olen pikkuisen myöhäisherännyt.

Suomen Ruususeuran mukana ritirinnan on työskennellyt Maatiaiset-yhdistys, joihin hieman olen jo tutustunutkin, Anne Paaloon mm. Ihan kuin olisi jo varpaat oven raossa. Siellähän tehdään mahtavan hyvää työtä vanhojen kasvien tunnistamisessa ja säilömisessä, kuten myös maatiaiseläinkannan suojelemisessa. Siitäkin minä tykkään.

Kurkkasin Ruususeuran sivuille ujosti kysellen. Miten sinne yhdistykseen voisi tulla mukaan että saisi Ruusulehteä kotiin? Ujostuttaa niin kummasti. HUOKAUS.

Vaasikukka vain, mutta rakas kukka oppilailta!

Lohduttasko tämä? 

Ajatuksen ja sanojen voima!

Kun ajatuksen sanoo ääneen, sen voima kasvaa.

On aivan eri asia sanoa: - Voi että minusta olisi kiva joskus perustaa ruusutarha. Tai: - Kyllä minä joskus vielä perustan ruusutarhan, jos… Tai: - Jokin päivä ehkä perustan ruusutarhan. Tai muuta sellaista.

Mutta kun minä ressukka menen sanomaan: - Aion perustaa ruusutarhan.

Vaikka tuossakin lauseessa on vähän epäilevä ’aion’-sana, niin sittenkin ystävät ovat ottaneet minut tosissaan. Olen saanut ruusuja! Leikkoruusuja, ruukkuruusuja ja ennen kaikkea taimimyymälän ruusuja, jopa lahjakortin taimimyymälään. Olen saanut ystävällisiä tarjouksia: - Kun tulet käymään, saat minunkin pihalta sen ja sen. Olen saanut ruusukankaita, ruusukirjoja, ruusuesineitä. Viimeisin, jonka eräs ystävä lupasi, on ruusunmuotoinen kakkuvuoka. Kaiken kukkuraksi hän sanoi, että tulee viikoksi minun ruusutarhakahvilaani apulaiseksi. Tervetuloa!

Viimeisin ruusutarjous kuului puhelimitse tänään: - Sinulla taitaa olla onnea noiden ruusujen kanssa, sillä sain juuri kuulla mistä saisit ruusuja. Erään pihan ruusut hävitetään, sieltä voisit saada.

Ohhoh! Nyt jo huokaisin. Miten ihmeessä minä ehdin ja jaksan raivata maata kaikille! On eri asia ottaa kiitollisena sydän auki kaikkea vastaan kuin sitten antaa niille elintila ja hoitaa niitä jatkossa. Jokaisen lahjan taustalla on hoitamisen vastuu ja velvollisuus, sillä ne luotetaan hyviin käsiin. Hyvänen aika!! Minuunhan luotetaan. Minulle tohditaan antaa ruusun vastuu! Luotanko minä itseeni sitten?

Ei muuta kuin anna palaa! Tilaa on ja voihan niitä siirrellä sitten pikkuhiljaa muuallekin, kun suunnitelmani kehittyvät. Se minun Rosa-asteroidikin on tällä hetkellä Kaksonen-tähtimerkissä. Ja sehän merkkaa sitä, että vuorovaikutus ruusun saralla on tosi vilkasta. Kaksonen-merkki intoilee, lupaa kuuta taivaalta ja sitten unohtaa mitä olikaan luvannut! Onneksi olen hoivaavaa Rapua aika paljon.

Siis kun ajatuksen sanoo ääneen, sen voima kasvaa. Ja mitä enemmän sitä sanoo ääneen, sitä enemmän se kasvaa. Ja olenhan hurjan kiitollinen kaikesta tästä.

Eipä silti. Olihan erään oppilaani ’hyvästi-kortissa’ tällainenkin arvio opettajastaan: Olet hyvä ajattelemaan! (Tämä nauratti minua makeasti.)

Mutta pitäisiköhän minun välillä olla nöyremmästi hiljaa....? 

Tämä kiitos tulee sielusta asti, mutta kummasti menee myös varpaisiin!

Ruusun päivä!?

Tämä viikonloppu yleensäkin on monelle 'ruusuinen päivä'. Ruusuilla koristeltu, kaunistettu, ylistetty, muistettu ja  korostettu!

Minulle tämä päivä oli myös ruusun päivä! Jäin kyllä miettimään, mitä tänään oikein juhlittiin etupäässä.

Koulun kevätjuhlat: suvivirsi, lasten esitykset, jäätelö ja todistukset, kahvihetki! Johtajaopettajan vaihdos, kuutosluokan hyvästit. Uusien opettajien arvoituksellisuus vielä. Minä luovuin 20-vuotta kestävästä opettajan urasta ja jäin eläkkeelle. Se oli luopumisen juhlaa myös!! Monelle ja minullekin. Johon tyhjään syliin kannettiin ruusuja, annettiin halauksia, kauniita sanoja, hymyileviä katseita, jopa kyyneleitä. Suuri viltti, joka oli täynnä huovutettuja kuvioita, jokaisen 80 pikkukäsien luomia, laskettiin harteilleni turvaksi uudenlaiselle elämälle.

Ja kaiken kukkuraksi kollegani puhui Pikku Prinssin sanoilla juuri samaisesta ruususta, josta minäkin tuolla edellä. Mutta nyt toisesta näkökulmasta. Hän puhui minun sydämelleni, minun energioilleni, ideoilleni ja tulevaisuudelleni. Ruusun kielellä. Minulla alkoi polvia heikottaa, hengitys aivan salpaantui. Siinä runsaan juhlaväen edessä, kaikkien katsoessa. Siinä oli hyvää energiaa, joka auttoi ja piti koossa.

Ruusu on jälleen puhunut. Ja ruusun puhe lähtee auringon voimasta, vihreiden lehtien avoimuudesta ja saavuttaa ihmisen sydäntä, mieltä ja unelmia sanoissa toiselle. 

On niin hyvä mieli.

Lintu ja lapsi oli juhlamme päätöslaulu. En voinut mitään, kun rakas ukkoni 'tuli viereeni' siihen. Tuo laulu oli yksi hänen lempilaulujaan.

Ruusunpelastusretki

Pilvet väistyivät. Joten otinpa pyörän esille, laitoin tarakalle lapion ja muovipussin. Suunnistin pientä metsätietä Kuppari-Maijan vanhan asunnon raunioille. 

 Usein metsä 'syö' vanhat mökinrippeet puutarhoineen päivineen. Tässä ottamassani kuvassa juhannusruusu on valtaamassa talon ympäristöä keskellä kirkonkylää.

Jo 30 vuoden ajan olen tiennyt, että siellä metsistyneen raunion liepeillä kasvaa jossakin ruusu. Sen verran olen huomannut, mutta en ole siitä sen kummemmin välittänyt. Valkoakileijan sieltä kyllä kaivoin jo ensimmäisenä löytövuotena ylös ja varmaankin viime hetkellä. Vain kaksi kasvia jäljellä. Se on ollut vahva ja kestävä lajike ja hoidettuna on tuonut paljon iloa puutarhassani.

Nyt jännäsin, löydänkö ruusua enää elossa. Ajattelin, että juuri nyt oli oikea hetki, kun muu kasvillisuus ei ole vielä peittämässä ruusua, jonka muistelin aika pieneksi pensaaksi, mutta jonka oksat olisivat lehdyköineen  nyt jo tunnistettavissa.

Kuljin raunioita pitkin poikin. Enää ei edes peruskivejä ollut näkyvissä. Paikalla asui vielä 50 vuotta sitten vanha leski Maija nimeltään, joka elätti itseään kupparin toimessa kiertämällä kyliä. Ehkä hän oli niitä harvoja kuppareita ammatiltaan, koska muistin, että jo setäni kertoi, kun hän lähti hevoskärryillä Maijaa hakemaan toiseen kylään. Kertoi, että häntä poikassa vähän pelotti tuo pieni muori siinä vierellä istumassa vaitonaisena piippuansa poltellen. Mieheni, myös nuorena ollessaan haki häntä kerran kuppaamaan naapurin emäntää, kun löysikin hänet lattialta kuolleena. Mieheni nosti hänet siitä sängyn päälle ja kertoi, että hän oli hämmästynyt, kuinka pieni ja kevyt Maija oli ollut, kuin pieni lapsi.

Näitä muistellessa hiljaa siellä kuljin ja LÖYSIN RUUSUN! Kaivoin kiitollisena ylös nuoremman juuriverson, joita tosin ei ollut kuin se yksi emoruusun rinnalla. Sen jätin paikoilleen palatakseni myöhemmin sitä katsomaan kukkavaiheessa. Kaivoin juuritaimen mukana maatunutta sammalpohjaa mukaan pussiin kaveriksi.

Kotiin tultuani kaivoin 'Kuppari-Maijan ruusulle' heti kuopan, siihen 'Palakin  ruusun´ viereen. Jotenkin tunsin, että noilla ruusuilla oli samankaltainen kohtalo. Ja muutenkin niitä on  mielenkiintoista seurata ritirinnan. Keräsin muutamia sopivan kokoisia kiviä pohjalle, murskasin Nikin neuvomia kananmunankuoria sinne myös (olin säästänyt niitä) ja täytin kuopan tuoreella puutarhamullalla hiekan kera, jonka kastelin. Siihen istutin hellästi ruusun sammalmaan kera mielessä ajatellen: -Älä pelkää pieni, aion hoitaa sinut kuntoon, jos annat minulle mahdollisuuden.

Ruusun ruskea taimi, kuten emäpensaskin siellä paikallansa, oli niin hento piikkikarvoinensa. Aivan kuin itse emäntänsäkin kuollessaan. Metsän varjossa kasvanut, osaksi rämeikössä, jossa ei viljakaan viihtynyt. Siis aivan liikuttavaa.

Muistoja 1900-luvun alusta laulun ja kuvin