Runollinen joulukalenteri 4.12.17

Reetta Koivisto oli nuoruuteni aikaisia raahelaisia ystäviäni, jonka elämänpolku ei ollut kukkasilla siloiteltu. Hän löysi uskosta lohdun ja kirjoitti kauniita runoja. Usein runo syntyy myös syvästä tuskasta.  Kirjoitan tähän pienen osan kirjan sisällön synnystä:

"Aina tulee olemaan ja tapahtumaan vaikeita asioita, todella vaikeita, mutta nyt on "eväät" selviytyä niistä, käsitellä niitä. Aina on Jumalan toivo. Hänen kanssaan elämän jokainen päivä on "seikkailu", yllätyksiä täynnä. 

Kun viime kesänä menetin lapseni, silloin luulin, etten koskaan selviäisi. Tiedän, että raskaampaa taakkaa tuksin äitinä voi kokea, mutta silloinkin, suurimmankin surun keskellä, pimeydessä oli luottamus Jumalan armoon. Kapinoin ja kyselin, suru ja ikävä eivät koskaan varmaan poistu. Tiedän kuitenkin, että hän on saanut rauhan Jumalan huomassa.

Täytyy oppia ottamaan vastuu itsestään, päätöksistään ja tekemisistään, antaa myös anteeksi virheensä - niinkuin Jumalakin on anteeksi antanut syntini. Paraneminen on myös sitä, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin Jumala on itsekunkin tehnyt ja oppii rakastamaan itseään. Sitten vasta voi rakastaa ja palvella toisia ihmisiä."

"Pimeyteen TULI VALO" Pika Oy. Tällä runolla muistelen häntä:

Myrskytuulet, sateet, kaikki syksyn raivopäät

pauhaavat, riehuvat sisälläni

repien, särkien, tomuksi tehden kaiken,

- kaiken kauniin.

Te revitte minusta rikki sen,

jonka Jumalan avulla, itse olin työllä koonnut

savenvalajan sirpaleista.

Te raastoitte minun itsetuntoni hajalle

valheilla ja salailuilla.

Ette te mitään antaneet tilalle!

Ette mitään!

Minulle jäi vain 

- kasa sirpaleita-

kasa minuuteni rikkirevittyjä palasia,

palasia sielustani,

sydämeni ajatuksien jäännöksiä,

elämästäni hajotettuja asioita -

tuhottu koti, kadotetut lapset, 

menetetty rakkaus 

lopetetut ihmissuhteet...