Runollinen joulukalenteri 8.12.17

Aunimarjut Kari on raahelainen hyvin tuottoisa runoilija ja kirjailija. Häneltä on ilmestynyt lukuisia teoksia. Kari Chydenius ja moni muukin on säveltänyt hänen runojaan lauluiksi.

Tämä kirja, minkä tässä esitän, on vähän toisenlainen kirja. Se sisältää tämän seudun mystisiä tarinoita, muun muassa jätinkirkkokin on saanut oman tarinansa. Tämä kirja sopii luettavaksi lapsillekin; Metsänmörkö ja Valonpiika, 2014 BoD, kuvittanut Milka Peltokangas. Uskon, että näin joulupukkia odotellessa tällaiset tarinat ja runot ovat viihdyttäviä. Tähän tuon esille Aunimarjutin  runon eräästä raahelaisesta surullisesta rakkaustarinasta nimeltä Gunilla. 

Gunillan talo on kuuluisa nuoren naisen haamusta, joka silloin tällöin nähdään ikkunassa merelle katselevan. Leikkisäkin hän on, ottaa tuolin alta vieraan ihmisen siihen istuessa. Kulkee huoneissa ja pelästyttää vieraita. Talon asukkaita se ei kuitenkaan ole pahemmin häirinnyt. Saattaa käydä niinkin, että vieras koira ei tohdi sisälle tulla, vaan jää murisemaan oven taakse. Näin kerrotaan. Gunillan talo sijaitsee Raahen Lapaluodossa vieläkin. Tämä runo sopisi hyvin balladiksi.

Gunilla

Kerronpa nyt tarinan

kohtalosta Gunillan.

Aikaan purjelaivojen 

eli tämä neitonen.

Monin paikoin julmakin 

kertomus on, jättäisin 

pienimpien pilttien

vielä kuulematta sen.

Paljon meille tapahtuu.

Paljon meistä unohtuu.

Kuka saattaa sanoa, 

miten kävi todella.

Pohjanlahden pohjalla,

mahtavalla Ahdilla,

meren kuninkaalla on

kartanonsa suunnaton.

Näkinkengät, simpukat,

seinissänsä miljoonat

hohtavat hopeasta! 

On kimallusta vasta!

Kuka koko komeuden 

näkis, pyörtyis samaten.

Enempää ei sanoja

ole, millä runoilla. 

Se on itse nähtävä, 

unessa tai näkynä.

- Kysymykseen seuraavaan!

Tyttäristä kuninkaan

kertomaan käy! Neidoista 

ken on kaunein katsella,

nuorimmainen arvaten?

Kyllä, ennen ihminen,

kaltaisemme sielultaan, 

silmäterä kuninkaan,

evätön, ei ensinkään

pyrstöä, vaan leikkimään

ehtii, ui kuin lentäen

kala kaksijalkainen.

Ihmettelet? Varrohan,

Lapaluodon Gunillan.

rakkaudesta kertova, 

kuule tapaus kuuluisa, 

kuinka astui aaltoihin

onnettomin askelin.

Isä, kiivas kapteeni,

tytärtänsä rakasti.

Äitiä ei ollutkaan, 

ruusupuu vain kummullaan.

Laivat toi ja laivat vei,

Gunilla vain saanut ei,

niin kuin neidot, liinojaan

huiskutella milloinkaan.

Tyttärelleen riittänyt 

mies ei mikään. Kiittänyt

ketä isä oliskaan?

Miten kukaan sopiskaan

vävykokelaaksi, ha!

Isollakaan rahalla!

Vannoi:

- Saavatpa sällit

persauksilleen ne tällit...

Eikä ollut se pilaa.

Pyssyille oli tilaa

heti jo verannalla

kauriin silmien alla.

Näin siis  varttui Gunilla.

Luultiin, ilman sulhasta.

Mutta ...Salaa isältä

oli yksi ystävä -

Anders, köyhä, taloton,

joka juuri saanut on 

pestin tämän kapteenin

laivaan, kuinkas sattuikin.

Salaisella paikalla,

suojaisella lahdella, 

kuulee kuiskeen kuutamo.

- Odotatko, tahdotko?

Ikuisesti yhdessä,

niin kuin aallot vedessä?

Minä tienaan vuoden ja 

sitten voimme karata?

Vastaa kyynel silmässä

tähän sydänystävä:

- Vaikka ääriin aikojen

odotan, jos kuole en.

Eroavat nuoret näin.

- Kaikki vielä parhain päin

kääntyy! Viime sanoikseen

sanoo Anders rakkaalleen.

Mutta joka sadussa 

on myös käärme katala.

(Kapteenille kerrotaan, 

mitä salaa aiotaan.)

Aika mataa hitaimmin.

Laiva viimein takaisin 

palaa - ei Andersia!

Vain suru-uutisia...

Kerrotaan nyt ikävä:

- Kadonnut on myrskyssä.

Aalto miehen syvyyksiin

vei ja vaikka etsittiin,

minkä meri ottaa, sen,

sen se pitää peitellen

huokauksilla, lauluillaan

ikiuneen rauhaisaan.

Turhaapa on lohtu tuo.

Isälleen ei sanaa suo.

Mielessänsä Gunilla

päättää: - Rakas, odota...

Mitä sitten tapahtui?

Arveltu on, meni, ui,

öisen meren aaltoihin

kääntymättä takaisin.

Etsittiin, vaan mitään ei

löydetty, niin meri vei,

kapteenilta kalleimman, 

tyttärensä ainoan.

Mutta mikä kauheinta,

Anders onkin elossa.

Nuorukaisen kuolema

julmaa oli petosta.

Isän juonta kokonaan

saada rakkaus murtumaan.

- Anders on vain jungmanni.

Löytyy toki parempi!

Tukholmasta kukaties

laivanvarustajamies,

taikka vaikka tuomari,

suunnitteli kapteeni.

(Suunnitteli omin näin.)

Katkerasti jälkeenpäin

katui. Yössä harmaantui.

Annas olla, ilmaantui

Anders viimein: - Ehtoota!

Tyttärenne Gunilla,

onko totta, kuolleena

makaa meren omana?

Kapteeni on lyöty mies.

Nyökkää vain: - Herra ties...

Mitään enää salaa en,

yksin olen syyllinen.

Kertoo juurta jaksaen

koko kylmän petoksen.

Anoo anteeksiantoa.

(Silmä etsii asetta.)

Anders huomaa! Samalla 

sisään astuu  - Gunilla!

(Haamu tuo nyt ihana

kumpaisenkin kohdata.)

Isä: - Anna anteeksi!

Anders: - Oma rakkaani!

(Ah syleilevät heti.)

Kapteeni aseen veti!

Kuultiin laukas. Andersin 

saiko luoti kapteenin?

Kerrotaan, he utuna 

katosivat kauniina. 

Paljon meille tapahtuu.

Paljon meistä unohtuu.

Kuka saattaa sanoa,

miten kävi todella?

Kirjattiinko sittenkin

siirtolaisiin Brooklynin?

Vaiko Ahdin omiksi

ikuisiksi ajoiksi?

Yhtä kaikki, Gunilla 

kerran näillä rannoilla

kulki, kuuli ulapan

ihanasti laulavan.