Runollinen joulukalenteri 3.12.17

Tämän kuvassa olevan kuusen olen istuttanut pihapiiriini mieheni Einon muistoksi. Hän rakasti (näin voi todella sanoa) metsiä ja luontoa. Mielestäni hän oli minulle turvallinen ja lämmin kuin kuusipuu.

Tämän tunteeni voi ymmärtää myös Kerttu Kastellin runon pohjalta, jonka tähän tuon esille. Kerttu oli mieheni veljen vaimo ja asui tuossa naapurissa Myllysaari-nimistä tilaa. Kun menin naimisiin Einon kanssa, en arvannutkaan, millaiseen runolliseen sukuun jouduin, sillä tässä suvussa on monta muutakin runoilijaa. 

Kerttu Kastelli on varmaan raahelaisista yksi tunnetuin runoilija ja kirjailija, jolla on laaja määrä julkaisuja myös lehdissä.

Hän veti monia vuosia myös Raahen Työväenopiston (nykyään Raahe-Opisto) pännäpiiriä eli kirjoitusharrastajien ryhmää (välissä muitakin vetäjiä), joka sittemmin on jatkunut Satu Kallion vetämänä, nykyään jo monta vuotta Pirkko Böhm-Sallamon vetämänä. Voi kuinka tällaisia piirejä tarvitaankaan! Vetäjät ovat toimittaneet resurssiensa mukaan vuosittain niin kutsuttuja Antologeja kirjoittajapiirin aineistosta. Nyt otan otteen eräästä tällaisesta vuodelta 1982, Raahelaista runoa, jossa Kerttu kirjoittaa lukijalle kirjan avaussanoissaan näin:

"Pieneen siemeneen on kätketty suuri voima ja rohkeus. Se puhkaisee kovan ja vaikeankin maaperän pyrkiessään kohti valoa ja lämpöä. 

Samalla tavoin runossa piilee sydämiä ja maailmoja mullistavat voimavarat. Ne puhkaisevat ihmismielen ymmärtämykseen ja rakkauteen, toivoon ja rohkeuteen, jotta me voisimme kukin omalta paikaltamme rakentaa tätä maailmaa paremmaksi."

Tässä kirjassa on seuraava Kerttu Kastellin kaunis runo:

Eilen meni laiva

huomenna lentää lintu.

Tänä hetkenä

meren ja taivaan hiljaisuus

on minun 

kaikkien rakkaitteni

jotka minussa alati

läsnä

ikävöimisen kipuna

huolestumisen hellyytenä

rinnassani läikkyen.