keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Lapsuuteni puutarha


Äitini päiväkirjasta luin, kuinka onnellisia he isän kanssa olivatkaan, kun löysivät oman pienen mökin. Olin silloin 3-vuotias, kun muutimme siihen. Paikka oli sopivan matkan päässä isommista teistä, koulu ja kauppa olivat lähellä eikä kaupunkiinkaan ollut kuin kaksi kilometriä. Mökin ympärillä oli pieni piha, jossa pieni perunamaa. Mökkiä laajennettiin isommaksi, siitä syntyi talo. Ja pihasta syntyi puutarha. Ylhäällä oleva Renoirin maalaus jotenkin kertoo tunnelmaa äidistäni, joka ompeli minulle ja siskolleni kauniita vaatteita ja opetti meille asioita puutarhasta ja luonnosta. Neitsyt-äiti!

Jos oikein lähden kaivelemaan, niin kyllähän sen puutarhainnostuksen alkuunpanijana minussakin on ollut oma äiti ja isä. Luulen, että minä sain kasvaa nimenomaan ’puuTARHAssa’. Kun tontti oli pieni, isä rakensi aidan sen ympärille. Yhdellä puolella tonttia olikin jo valmis kiviaita. Muistan vielä silmissäni myös rintin (portin) jonka isä taiteili ja varhaislapsuudessa se piti olla aina kiinni. Se oli kaunis ja se maalattiin vaaleansiniseksi. Tottakai se kaikki tehtiin meidän turvaksi, sillä siskoni syntyi kohta kun asetuimme taloksi.

Muistan, että äidillä oli muutama oma kirja. Yksi oli harmaanruskea puutarhakirja. Äiti kävi jonkinlaisen puutarhanhoitokurssinkin kirjeitse. Ja kyllä se puutarha kukoistikin. Kukkia oli kaikkialla, talon ympärillä, kiviraunion päällä ja jopa kantojen päällä. Muistan, että ihan oudotkin ihmiset tulivat katsomaan ja ihailemaan äidin puutarhaa.

 Äiti siis hoiti kukkapenkit ja kasvimaan. Isä puolestaan hoiti kompostia, raivasi käsin perunapellon ja maan mustaviinimarjapensaille. Valkoisia ja punaisiakin punaviinipensaita oli ja monenlaisia karviaismarjapensaita sekä mansikkamaa ja vadelmia. Äiti kasvatti salaattia ja kaikkea mahdollista. Joka ikinen kuutiometri oli tarkasti käytössä. Tomaatteja opin syömään sokerin kanssa ja salaattia siten, että sisään laitettiin mansikka. Mehuista inhosin mustaviinimarjamehua, koska sitä aina tuputettiin. Mieluusti vein sitä naapureihin, jossa sairastettiin.

Kaunis lapsuus suojatussa aidatussa puutarhassa! Mutta en muista, että siellä olisi ollut ruusuja. Vain se juhannusruusu. Olimme köyhiä, kun yritimme elää isän soittokeikkojen varassa, joten ruusuihin ei riittänyt varmaankaan rahaa. Kun pikkusisko lähti kouluun, lähti myös äitini töihin eikä enää ehtinyt hoitaa puutarhaa. Kaikki muukin alkoi kuihtua: unelmat, rakkaus ja sen mukana muuta. Mutta siitä en tässä ruusublogissani tahdo kertoa. Se ei kuulu siihen ruusu-elämään, joka on nyt minun innoittajani.

Vaikka lapsena sain perkata, haravoida ja poimia marjoja ihan kyllästymisiin saakka, niin tässä Linnapellon kodissa tein kuten äitini ja isäni olivat tehneet. Kymmenet perennat, kesäkukkia ja suuri kasvimaa. Tilaa on ollut paremmastikin kuin lapsuudenkodissani. Ja olen nauttinut, vaikka selkäkipu on välillä estänyt puutarhanhoitoa.

Mutta ruusutarhan laitan vielä. Sen joka äidiltäni jäi laittamatta.

3 kommenttia:

  1. On siul ollut ikimuistoinen lapsuus.

    "Vain se juhannusruusu"...
    Niitä rakastin lapsena mummolassa Lammilla, jossa ne rehottivat.

    Kun sitten 2003-2008 asuin Espoon puutarhakylässä pienes Muumimökissäni, reunusti juhannusruusu tien puoleista tontin reunaa ja silloin opin sitä inhoamaan.Se tunki taimia pihalleni metrin päähän ja niiden kitkeminen oli vaativaa ja rankkaa.
    Eräs puutarhuri sanoi, että juhannusruusu pitäisi pitää pienenä eikä koskaan aitakasviksi, koska se leviää 5 metriä joka suuntaan.
    Ja sitä aitaa en ikävöi...

    Tuota Sinisiä, punasia...-laulua opetimme tanskalaisille naisille eräällä leirillä Tanskassa.

    VastaaPoista
  2. Tiedän, kun meillä on saunapihalla ja se valloittaa sitä aina vain lisää. Viime syksynä pyysin naapurin poikaa raivaamaan sen kokonaan matalaksi. Saas nähdä kuinka se loukkaantui.

    Sinulla on noita maailmanympärysmuistoja!

    VastaaPoista
  3. Ei se juhannusruusu suutu!
    Sepelillä ja asfaltilla voi sitä tuhota, ei muuten.
    Paksujen nahkahanskojen läpi tunkevat piikit.

    On se muuten ihana!

    VastaaPoista