En tiedä, onko tämä aivan Raahen oma keksintö; juhlistaa valoilla Härkätorin kaikki puut. Niitä on eri liikkeet pystyttäneet, ja yleisö äänestää kauneimman puun. Ne ovat toinen toistaan kauniimpia. Pysähdyin sinisellä valoketjulla koristellun puun juurelle. Oksilla oli tippuvia valoja. Ne olivat kauniita, mutta sinisestä en tiedä. Valokuva vääränlaisessa valossa ei oikein onnistunut. Mutta tietystä syystä laitan sen nyt tähän.
Tämä puu on jotenkin kahlehdittu. Nuori Juan Wallparrimachi Maita (1793-1814), joka kuoli kansansa vapauden puolesta taistellessa, oli kahlehdittu kohtaloonsa. Hän syntyi ja kasvoi Boliviassa. Hänen isoisänsä oli portugalin juutalainen, äiti cuzcolainen intiaani ja isä espanjalainen. Hän jäi lapsena orvoksi, oli intiaanien ja myöhemmin sissien kasvattama. Sissien joukossa hän oppi arvostamaan ketzuan kieltä ja kansaansa. Hän kuoli taistelussa 20-vuotiaana. Näin hänestä tuli legenda, kansallissankari ja suosittu "sotilasrunoilija". Taistelujen tauottua hän tarttui aina kynäänsä.
Kuinka kauniisti hän kuvaa eroa rakastetustaan ja kaipuusta ja nuoruutensa herkkyydellä!
Rakkausruno
Kyyhkyläiseni, onko totta että sinun on lähdettävä
kaukaiseen maahan josta koskaan et palaa?
Kenet sinä jätät pesääsi -
ja kehen on minun surussani turvattava?
Osoita minulle tie, jota sinun on kuljettava.
Lähden ennen sinua ja kyyneleilläni kostutan maan, jota astelet.
Ja kun tunnet, että matkalla aurinko polttaa sinua,
henkäisen luoksesi pilven,
jonka lempeä varjo saapuu viilentämään sinua.
Ja kun jano kiusaa sinua,
syntyy kyyneleistäni sade,
joka tarjoaa sinulle juotavaa.
Kivisydäminen olento, kuin kavala käärme!
Kuinka sinä voit minut hylätä!
Minun aurinkoni on sammunut,
sillä rakkaani on lähtenyt ainiaaksi,
eikä kukaan tunne sääliä minua kohtaan.
Kuinka suloinen olit, kyyhkyläiseni,
kun sinut nähdessäni sokeuduin
kuin olisin katsellut suoraan aurinkoon.
Pyrstötähtinä loistavat silmäsi, hukuttivat minut
ja kuin yölliset salamat saivat minut poikkeamaan tieltäni.
Lainaisipa kotka minulle siipiensä voiman,
jotta pääsisin sinua katsomaan
ja yhdessä tuulen keralla lentäisin hyväilemaan sinua.
Niin vahvan siteen solmimme välillemme,
ettei kuolemakaan voisi meitä erottaa.
Uskoimme että pysymme yhtenä ikuisesti.
Kyyhkyläiseni, miten voisit karkottaa tuskani?
Missä ikinä kuljenkin, olet sinä ainoa auringonnousuni
joka sydäntäni valaisee.
Kun Misti-vuori syöksee tulta
ajattele minua, sillä minä ajattelen sinua alati.
Rakkautesi tähden, miten kauas onkaan orpo sydämeni jo vaeltanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!