Pieni kaupunkini tuolla on pukeutunut juhlavalaistukseen. Puistot, rannat, ikkunat, kadun varret täynnä kauniita valoja. Sähkövaloja tai ledivaloja nykyään varmaan. Nuo isot ja pienet kuuset, joita on siroteltu katujan varsille ja toreille, ovat kuitenkin ihan aitoja. Ainakin minun silmiini.
Jatkan Octavio Pazin ylistäviä sanoja. On kuin hän ylistäisi naista tai pikkukaupunkiani tai luontoa tai jotain mitä en ymmärrä. Modernin runoilun esiinmarssia... Myönnän, että minun on vähän vaikea pysyä mukana.
" Läheisyys kuin äkillinen laulu,
kuin liekeissä laulava tuuli,
katse joka pitää maailman
merineen ja vuorineen ilmassa,
agaatin läpi suodatettu valoruumis,
valojalat, valovatsa, merenpoukamat,
aurningonjärkäle, jokin joka on pilven
tai nopeasti harppaavan päivän värinen,
hetki säkenöi ja sillä on ruumis,
maailma käy jo näkyväksi ruumiisi läpi,
se kuultaa sinun kuultavuutesi läpi,
minä vaellan kaikujen holveissa,
lainehdin kajahtelivissa läheisyyksissä,
kuljen läpi kuultojen kuin sokea,
katoan yhteen heijastukseen, toisessa synnyn,
oi lumottujen pilareiden metsä,
valon holvikaarien alla minä tunkeudun
läpinäkyvän syksyn käytäville.
vaellan läpi sinun ruummiisi kuin läpi maailman,
vatsasi on päivänpaisteinen aukio,
rintasi kaksi kirkkoa joissa veri
toteuttaa yhdensuuntaisia mysteereitään,
katseesi kietovat sinua kuin muratti,
olet meren piirittämä kaupunki,
muuri jonka valo halkaisee
persikanväriseksi puoliskoiksi,
tienoo täynnä suolaa, kallioita ja lintuja,
hautovan sydänpäivän lakien alla..."
"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!