Olen laittanut monenlaista jouluvaloa huoneisiin. Se on mukavaa. Ehkä ei niin mukavaa riisua niitä taas pois. Tunnelmaa pitää kuitenkin olla. Ja arvaan, että se kaikki on jännää ainakin 2-vuotiaalle pojanpojalle, kun tulee joulua tähän viettämään.
Runoratsuni vie minut jälleen maailman ääriin, toiselle puolelle Atlantia, Kanadaan. Olen lukenut Margaret Atwoodin runoja. Ne ovat aivan toista kuin Topeliuksen runot. Realistisen armottomia!
Olette varmaan katsoneet Orjattaren sarjaa (Hand Maid's Tale). Atwood on syntynyt Ottawassa 1939 ja uskoisin, että vielä on elossa. Uskomaton persoona! Olen katsonut dokumenttia hänen elämästään, enkä voi muuta kuin ihailla hänen totuudellisuuttaan.
Kaupunginkirjastosta löysin hänen yhden runokokoelmansa "Myös sinun nimesi", suomentanut Tero Valkonen 2001. Sieltä valitsin runon Leipä, joka on ihan totta, mutta ei kovin hempeätä luettavaa.
Kaikki leipä
Kaikki leipä on tehty puusta,
lehmänlannasta, tiiviistä sammaleesta,
kuolleiden eläinten ruumiista, hampaista
ja selkärangoista, siitä mikä korpeilta yli jää.
Se maa virtaa varren läpi jyvään,
käsivarteen, yhdeksään kirveeniskuun,
puun tuoheen, puhtaaseen veteen
(lahjoista ensimmäiseen), neljään tuntiin.
Se haudataan elävältä hopealautaselle
kostean liinan alle, rivi vaaleita aliravittuja
vatsoja paisuu ja pingottuu uunissa
vetäen sisäänsä vanhan auringon
hengityksen lämpöä.
Hyvässä leivässä maistuu yhdeksän
kirveeniskua lyöneen käden suolaisuus,
oman suusi suolaisuus, se tuoksuu
omalta pieneltä kuolemaltaan,
menneiltä ja tulevilta kuolemilta.
Nosta siis tomu suuhusi, vereesi.
Kun tiedät mitä syöt, pyhität sen, melkein.
Kaikki leipä on murrettava
jotta sen voi jakaa.
Yhdessä syömme maan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!