Blogini lukijat ovat ehkä eniten sellaisia, jotka ovat hikihatussa ahertaneet joulua ja luoneet joulutunnelmaa muille.
Miten ihmeessä te sitten rentoudutte siitä ahertamisesta pois? Miten kokoatte voimanne jälleen arkeen ja muuhun työhön? Onko teillä mitään, mihin paneudutte luterilaisen moraalin kannalta vähän huonolla omalla tunnolla?
Jos minulta kysytään, niin siihen tulee selvä ja yksioikoinen vastaus. PALAPELI!
Joskus nuorena siihen totuttauduin. Jouluna oli hyvää aikaa koota palapeli, sellainen noin 1000 palan.
Nappasin joskus kesällä kirppikseltä tällaisen palapelin. Tottakai, kun näin siinä ruusuja ja kukkia. Kun kesällä oli sadepäivä, ajattelin sen jo ottaa esille. - Mitä minä sitten teen? sanoi ystäväni, joka silloin vieraili luonani. Muutapa ei tarvinnutkaan. Hän tietää kuinka uppoudun siihen, en kuule enkä näe muuta. Eikä hän välittänyt palapelistä.
Joten maltoin. Ajattelinkin, että kun ukkoni ei ole minulle nyt ostamassa ja valitsemassa (pirruuttaan aina kamalan vaikean maiseman) sitä minulle, niin jään jouluna ilman, jos en nyt tuota säästä. Ja niinhän siinä olisi käynyt, että ilman olisin jäänyt. Kamalaa kuvitella, ilman sitä ihanuutta. Upota ihmeellisten palojen, värien, sävyjen ja tiedostamattoman maailmaan. Jos minulta kysytään, mitä yleensä siinä ajattelen, niin voin vastata, että 'hameen ryppyä' tms.
Sittemmin olen tutustunut moneen yhtä hulluun töllöttäjään. Ja saanut jopa lainaan aivan ihmeellisiä palapelejä. Jopa sellaisenkin, jossa kannessa on mallina vain kuva, jota näytetään miltä ihmiset näyttävät, kun he katsovat sitä mikä oli tehty palapeliksi. Aika jännä juttu! Tai kuva nalleista, joita oli ainakin sata, asetettuna portaikolle.
Taidan mennä laittamaan taas muutaman palan...
Hoh hoijaa, enpä jaksaisi koota! Ei riittäisi kärsivällisyys... Minun rauhaani taitaa enemmänkin kuulua käsityöt tai sitten yöpuulle mentäessä ristisanatehtävät. Mutta hatunnosto sinulle, palapelikuningatar!
VastaaPoistaOi-oi, alkoi oikein houkuttaa ajatus ryhtyä palapelin tekoon. Ehkä ryhtyisinkin, jos olisi noin kiinnostavan näköinen kuva kuin sinulla. En ole vuosikausiin tehnyt niitä, edellisestä kerrasta saattaa olla kaksikymmentäkin vuotta. Mutta tiedän, että se hinku ei ole minnekään hävinnyt ja voi iskeä koska tahansa päälle.
VastaaPoistaNykyisin pysäytän itseni pasianssin äärelle. On niin mukavaa liu'uttaa kortteja ja kuunnella niiden läpsähdyksiä - ja tietysti saada peli menemään läpi. :)
Kärsivällisyyttä, sitä juuri olen yrittänyt opetella, välillä olen kumma touho...
VastaaPoistaMutta olen tehnyt myös ristisanatehtäviä, nykyään japanilaista ristikkoa. Pasianssiakin olen pelannut, äitini aikoinaan opetti. Se olisi sormille ja ranteelle ihan hyvää voimisteluakin, mutta joskus pelaan tietokoneella Spider-pasianssia. Se rauhoittaa mukavasti.
Kyllä kaikki nämä ovat sellaisia, joita on helppo ottaa hetkeksi ja laittaa taas syrjään.