Plasmakone vaihtaa paikkaa, ja minä kannan kukkia turvaan paikasta toiseen, liekö edes selviävät. Alta kulmain sitä kaikkea katselen. Miten ihmeessä selviän taas tästä kaaoksesta, missä olen levitellyt talon laatikoiden sisältöä ja vaatteita puhdistusta varten? Hieron nenääni ja mietin pientä pakomatkaakin.
Olen nukkunutkin (ihme kyllä ihan hyvin) vähän siellä täällä etsien puhtainta paikkaa hengittää ja olla. Aina jostakin vetää, koska joudun pitämään ikkunoita ja ovia siellä sun täällä auki tilanteen mukaan. Mutta tässä tilanteessa ei voi minnekään mennäkään, pitää vain toimia.
On yksi paikka, mihin tämä älytön sekamelska ei ole yltänyt. Ja se on paikka, missä moni muukin on löytänyt pienen hetken aivan itsellensä. Mihin on voinut paeta hirmuista maailmaa. Minne on voinut kätkeä kyyneleitään. Tai puristella nyrkkiä ja taltuttaa kiehuntaa. Tai istua alas ihan vain vaikeroimaan ja miettimään mitä tehdä. Tai antaa haaveiden hetken hoitaa arkista päätään. Tai vaikka lukea hetken kirjaa ja esillä olevia lehtiä. Tai vaikkapa vain tuijottaa peilistä sitä outoa oliota siellä ja miettiä miten sen kanssa toimia.
Se paikka on ihmeellinen tyyssija, missä voi tyhjentää itseään, päätään, ajatuksiaan, tunteitaan. Monen ainoa pyhättö, missä on hetken itsensä kanssa. Ja aina sinne jättää jotakin itsestään.
Siinä huokailin ja katselin vanhaa tuttua ympäristöä, mitä ei ole tarvinnut muuttaa. Selkeää taidetta, vahvaa väriä ja sen lämpöä. Osmo Rauhalan kaurisjäljitelmää ja päivittäisiä käyttöesineitä. 'Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan....'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!