Joulukalenterin 21. päivä, Tuomas ja numero 3

Tuomaksen nimipäivä! Onnea kaikki Tuomaat, tunnenkin aika monta. Tuomaskin on niitä nimiä, jotka ovat palanneet sieltä vanhoilta ajoilta tähän päivään.

Tuttu sanonta: ’Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi.’ Tuomaan päivä oli jo 1700-luvulla, ja aikoinaan se oli pyhäpäivä. Tuomas-nimi on kuulemma alun perin aramealaisesta (?) nimestä Thoma joka tarkoittaa kaksosta. Siitä on versonut nimet Thomas ja Tom. Onkohan Tommikin?

Etsin vintin laatikoista Tuomaan ristiäni. En löytänyt. Muistelen, että se meni ehkä niin huonoon kuntoon, että laitoin pois. Mutta kyllähän sekin on  käsityötaidon eräänlainen mestarinäyte silloin kun se on tosi siististi ja oikeanlaatuisesta puusta ja vinoneliöstä vuoltu. Nostan sen tähän wikipedian sivuilta, jos joku ei satu muistamaan minkälainen se on. Nimensähän se on saanut apostoli Tuomaan mukaan. Ristinä sen merkitys on karkottaa pahaa. Sen alkuperää ei oikein tunneta, mutta vanhimmat ristit kai kotoisin Turun saaristosta, mistä se on levinnyt 1930-luvulta lähtien Suomeen.

 Tuolta 3. päivän yhteisöllisestä hengestä otan tähän esiin ilo ja innostus.

Miksi ne ovat niin usein hukassa? Jokainen kuitenkin tietää, että jos on tapahtumassa jotakin yhteistä, se antaa kuin tulta jalkojen alle tai tuulta siipien alle ja on paljon kivempi toimia. Jopa ilo ja innostus voi puhjeta kukkaan. En ole ollut vielä koskaan talkoissa, jossa ei olisi nauru raikunut. Mutta kun yksin pakertaa, niin joskus tuntuu, että tiiliskivet jalkoja painaa. Ilo on kaukana.

Ihailen niitä yksinäisiä, jotka tekevät joulua ihan itsellensä. Moni ei viitsi tikkua ristiin panna. Ostaa kinkun ja vodkapullon ja siinä se. Tai kietoutuu viltteihinsä jonkin uuden kirjan kanssa. Tai linnoittautuu Tv:n eteen konvehtirasian kanssa. Muuten samaa arkea.

Tai en tiedä. Ihailenko itseäni? Olin nuorena useinkin yksin jouluna. Ja hullun lailla minä ahersin itselleni joulutunnelmaa, kiireenkin keskellä. Tuntui vain sitten niin somalta. Eikä minulla ei silloin ollut edes TV:tä, ei tosin kinkkua eikä vodkapulloakaan. Mutta hyvä kirja oli, suklaataa ja suutarin lohta sekä joululimppua. Voi kun se oli hyvää! Uskoin huomiseen ja siihen, että posti tuo jotain mukavaa. Ja joku kutsuu kahville tai syömään.

Nyt en varmaan viitsisi laittaa mitään, jos ei olisi joku tulossa. En tiedä. Ehkä se traditio jotenkin pakottaisi. Mutta ilo olisi hukassa. Ja usein se onkin nykyään hukassa. Eikö vanhuuteen kuulu ilo? Joskus aivan säikähdän, jos hetkeksi pulppuaa sisältä se vapaa nauru, se sama mikä äidilläkin oli, että mitäs nyt. Sammui se nauru äidiltäkin vanhempana sitten. Mitä muuta sammuu naurun kanssa?  Täytyy myöntää, että nyt kun on monesta pahasta selvinnyt ja siinä itsensä pitänyt rauhallisena ja jotenkin tasapainossa, niin KAIPAAN ILOA!  Sen kutkuttavaa olotilaa. Ei siihen paljoa mitään tarvitse. Onko sitten ihan itsen syy, kun sitä ei ole? On tullut happaman tosikoksi salakavalan huomaamatta.

Usein ihmisen temperamentista on kiinni sitten se innostus. Olen helposti syttyvä, joskus liikaakin.

Mutta siihenkin toivon iloa mukaan!

Minä toivon henkiseltä joulupukilta iloa, pliis!! 

Ei itkeä saa, ei meluta saa...