Runollinen joulukalenteri 24.12.2022

 

 

Valokuva Marianne Stelander

En voisi paremmin lopettaa tätä venäläisen ja ukrainalaisen runouden sarkaa.

Tunsin, että vain rakastamalla

kanssaihmistään hyvin suuresti ja hartaasti

tuosta rakkaudesta voi saada tarpeellisen

voiman löytääkseen ja käsittääkseen

elämän tarkoituksen.

Lakkasin ajattelemasta itseäni ja aloin

tarkkaavaisesti tutkia ihmisiä.

Maksim Gorki

Elämän viisauden kirja, koonnut Hannu Tarmio

WSOY 1991

Ps. Koska Gorkin kirjallisuusakatemia on antanut siivet monelle edellä mainituille runoilijoille ja kirjailijoille, on syytä mainita jotakin eräästä Venäjän suurimmista kirjailijoista Maxim Gorkista (oikea nimi Aleksei Maksimovitš Peškov)1868-1936. Häntä pidetään sosialistisen kirjallisuuden keulakuvana. Gorki ystävystyi Vladimir Leninin kanssa. Gorki valittiin kirjallisuusakatemian kunniajäseneksi, mutta Nikoli II perui päätöksen. Gorki oli bolsevikiryhmän jäsen ja osallistui vallakumoukseen 1905. Sen kukistuttuaan pari vuotta myöhemmin hänet karkoitettiin maasta. Myöhemmin Gorki palasi Venäjälle. Hänellä oli hyviä suhteita Suomeen. Olen ymmärtänyt, että Gorkin kirjallisuusakatemia ei ole enää kovin kunnioitetussa asemassa. 

 

Eräs joululaulusuosikkini on tämä.   Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

toivoo metsätonttu

Runollinen joulukalenteri 23.12.2022

 En ole ostanut kaupan upeaa amaryllistä, koska en halua väheksyä sitä aitoa vanhaa alkuperäistä amaryllistä, joka nyt monen vuoden jälkeen innostui kukkimaan. Kukka on aika vaatimaton, mutta herkkä sellaisenaan. 

Nyt on vuorossa joululaulu Ukrainasta!

Tämän mystisen laulun olen ymmärtänyt olevan aito ukrainalainen joululaulu. Tästä sen pitäisi löytyä.

Runollinen joulukalenteri 21.12.2022

 

 

 

Huomaan, että venäläisistä runoilijoista tai oikeammin taiteilijoista tässä kalenterissa uupuu se ehkä suurin ja tunnetuin, nimittäin Aleksandr Pushkin (1799 - 1837) Venäjän keisarikunnasta, venäläisen kultakauden synnyttäjä, joka kuoli aivan liian nuorena, 37 vuoden iässä. Puskinin vanhemmat kuuluivat aatelissukuun, joka oli köyhtynyt Pietari Suuren aikana. Puskin kirjoitti ensimmäisiä runojaan 15-vuotiaana ja tuli pian laajasti tunnetusti kirjallisuuspiirissä. 

Puskinkin protestoi silloista hallitusta vastaan ja joutui karkotetuksi. Hänestä tuli vapaamuurari, liittyi salaiseen järjetöön, jonka tarkoitus oli perustaa Kreikasta itsenäinen ja irtautua osmannivallasta. Myöhemmin Puskin muutti Odessaan ja täälläkin joutui vastatusten hallituksen kanssa. Jälleen hän joutui maanpakoon, jossa hän jatkoi taiteellista uraa ja tuli yhä kuuluisammaksi. Romanttisena miehenä hän joutui kaksintaisteluun vaimonsa rakastajan kanssa ja kuoli haavoihinsa.

Minulla oli kerran nuorena tilaisuus istua Tukholman Kuninkaallisessa Oopperatalossa punaisella samettituolilla ja katsoa balettia Jevgeni Onegin, joka rakentui Puskinin runoelmalle. Taisi tuo teos kuvata osin hänen omaa elämäänsä. Ja tuo balettiesitys oli suuri elämys metsämökin tytölle!

 

Valitettavasti en ehtinyt lainata enää hänen kirjojaan, joita varmasti Raahen kirjastosta olisi löytynyt, joten poimin hänen rivejään netistä.

 

 

Pushkin

 

 

Myrsky taivaan usvaan peittää

vihureita pyörittää

suden lailla ulvoo, huutaa

lapsen lailla itkee vaan

 

---

 

Puol-herra, puoliks kauppias,

Puol-viisas, puoliks narri vaan

Puol-kelmi, mutta sanotaan,

Voi täydeks tulla aikanaan.

 

Otteita blogisivulta:  https://timo-vihavainen.blogspot.com/2015/02/pushkin-elaa.html

Runollinen joulukalenteri 20.12.2022

 

 

Olen jo sivulla 3.12. tuonut esiin Marina Tsvetajevan, jolla oli lyhyt ja ankea elämä. Sain ystävältäni kolme kirjaa Neuvosto-lyriikasta, joka kummasti rasitti mieltäni sisällöllään vallankumouksista ja sodista. 

Luin sieltä kuitenkin lisää Tsvetajevasta ja löysin hänestä sisukkaan ja uhmakkaankin runoilijan. Tästä  kerrottiin eräs esimerkki: Hänet oli kutsuttu lausumaan omia runojaan erääseen tilaisuuteen. Häneltä pyydettiin erityisesti rakkausrunoja, nainen kun oli. Ehei! Hän lausui uhkarohkeasti vain poliittisia runoja, joissa hän ylisti valkoarmeijaa ja tsaaria. 

Nyt minä puolestani vastustan noita poliittisia runoja ja tuon esille erään hänen kauniin rakkausrunonsa, joka on kuitenkin surullinen. Ominaista hänen runoilleen oli ytimekkyys, sillä runoissa verbit olivat hyvin vähäisiä.

Sinun nimesi - kädessä lintu,

sinun nimesi - kielellä jää.

Yksi ja sama huulten liike.

Sinun nimesi - neljä kirjainta.

Lennosta siepattu pallo,

hopeakulkunen suussa.

 

Tyyneen lampeen heitetty kivi

sinun nimeäsi pulpahtaa.

Yön kavioitten keveä kapse

toistaa nimesi kajahduksen.

Sen lausuu ohimoa vasten 

heleästi napsuva liipaisin. 

 

Sinun nimesi - oi, mahdotonta! -

sinun nimesi - suudelma keskelle silmää

hiljaisten luomien hellään pakkaseen.

Sinun nimesi - suudelma keskelle lunta.

Siemaus sinistä, jäistä vettä.

Sinun nimesi keralla uni on syvä.

 

Marina Tsvetajeva, Neuvostolyriikkaa III,

suomennus Aila Meriluoto

toimittanut Natalia Baschnakoff, Pekka Pesonen, Raija Rymin

Tammi 1978

Runollinen joulukalenteri 19.12. 2022

 

Kun edellä mainitsin Vladimir Majakovskin (1893 - 1930), niin poimin hänenkin runonsa tähän kalenteriin. Hän oli elinajan mukaansa sekä venäläinen että neuvostoliittolainen runoilija. Hänet mainitaan futurismin runouden merkkihenkilönä. Futurismi ihannoi kaikkea modernia, kuten koneita, tekniikkaa, vauhtia ja sotaa. Runoudessa tämä tulee esiin lauserakenteissa, kielikuvissa ja tavassa kirjoittaa ilman välimerkkejä. 

Majakovski oli tulisielinen kaikessa, myös vallankumouksen kannattajana. Hän oli myös taidemaalari, graafikko ja kuvittaja ja sen myötä nousi bolsevikien vallannousun symboliksi. Hänen kuten Asejevinkin runoja on käännetty paljon suomeksi.

Kaikesta tästä historiasta tulee mieleen, että minkälaisia runoja tämän hetken hurjaan ristiriitaiseen aikaan runoilijat kirjoittavatkaan Venäjällä ja Ukrainassa? Tai mitä he saavat kirjoittaa? 

Otan esille Majakovskin futuristisen runon esimerkiksi siitä, valitettavasti vain osan. Tämä runotyylihän tuli Suomeenkin runoilijoiden keskuuteen.

SERGEI JESENILLE

Muutitte siis

                    tästä maailmasta 

                                                parempaan.

Tyhjyys...

                    Lennätte.

                                 Vain tähdet välkähtelevät.

Ei siis rahaa

                    eikä kapakkaa.

Ollaan vesiselvät.

En, Jesenin,

            ivaa teitä.

                        Sanon suoraan:

murheen möykky

                        kurkkua jäi

                                           polttamaan.

Näen:

        omin käsin luunne nuoraan

nostatte     

        kuin säkin

                        riippumaan.

Herätkää!

            On hullua tuo.

                            Tekö sallisitte,

että

    kalmanliiduin 

                        posket

                                valkaistais?

Tehän osasitte,

                        uskalsitte

mitä 

        kukaan muu 

                        ei uskaltais.

 

Ps. Olen pahoillani, en jaksa enempää tätä hyppelöä, jonka otteen otin kirjasta 

Neuvostolyriikka II, Tammi 1977

En väheksy tätä rämäpääfuturistia, mutta nyt joulun alla en jaksa paneutua syvällisemmin hänen tuotantoonsa, joten lopetan hänen runoissaan sen näin:

 

Hyvä herrasväki,

ei runous 

ole mikään tilkkutäkki.

Ei sitä tehdä pakinoitsijan

viiden sentin mittaisista oivalluksista.

Eikä sitä kirjoiteta yliopistossa 

jambeja hautoneen filologian hiellä.

Runous on joka päivä uudesti rakastettua sanaa"

 

Vladimir Majakovski, Valitut runot

suomentanut Arvo Turtiainen

Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1984

 

Runollinen joulukalenteri 22.12.2022

Aika vierii. Ei näy auringon kulkua tuosta aurinkokellostakaan nyt. Eilen oli talvipäivän seisaus, suuri hetki, jolloin aurinko näyttäytyy päivä päivältä enemmän kevättä kohden. Sitä voitaisiin juhlia enemmänkin, sillä sehän on juhlava hetki. Juhlia toisella tavalla kuin miten joulua juhlimme, joka sekin on muuttunut ristiriitaiseksi uskontojen ja ei-uskonnon vuoksi. 21.12 on kosminen juhla, joka rakentuu todellisuuden ajankierrokseen. Eipä silti, en ole koskaan sitä juhlinut, pitäs keksiä jotakin...

Joulukalenterini päätteeksi halusin esittää musiikkia, sekin runoa, ja olen penkonut venäläisiä ja ukrainalaisia lauluja, tosin tämä ei ole sitä. Videon liittäminen ei ole oikein onnistunut tähän. En ymmärrä. Ennen oli niin helppoa poimia musiikkia tähän. 

Nyt poimin sitä vanhalla tavalla, eli tästä painamalla (ja edelleen linkkiä painamalla toisenkin kerran) pääsette kuulemaan miten suosittu Puna-armeijan kuoro esitti maailmalle joulutervehdyksen Moskovan torilta KOLME VUOTTA sitten! Jotenkin sydäntäni painoi nostalgia ja suru. 

Jos katsotte tämän jotenkin liikuttavan videon, kertokaa mitä se teissä herätti.

Runollinen joulukalenteri 18.12.2022

 Oliskohan Ruusa-kissa lintuja ikkunassa katselemassa? Ei tuonne uloskaan oikein tarkene.

 

Nikolai Asejev (1889-1963) oli neuvostoliittolainen runoilija. Hän liikkui varmemmilla vesillä kuin moni muu taiteilija säilyttäen turvallisuutensa. Hän aloitti symboliikalla ja siirtyi slaavilaisen mytologian kautta futurismiin. Hän siirtyi myös vallankumouksesta vallankumousromantiikkaan ja myöhemmin stalinismin ylistykseen ja sosiaaliseen realismiin. Hänen ystävänsä oli runoilija Vladimir Majakosvski, johon häntä usein verrattiinkin. 

Se, mikä tekee hänet tutummaksi, on hänen yhteytensä Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin, johon hän laati välitekstit. Eikä ihme, että hänelle myöhemmin myönnettiin Stalin-palkinto, Leninin kunniamerkki ja Työn Punaisen Lipun kunniamerkki.

Tuosta punaisesta haluan siirtyä jouluisen punaiseen lintuun meillä, nimittäin punatulkkuun. Olisko tässä jotain symboliikkaakin? Ehkä muinoin Venäjälläkin. Meillä punatulkku on joulukorteista yhtä tuttu lintu kuin Englannissa on punarinta.

PUNATULKKU

Hiljaa, hiljaa kuin unissaan kyyhöttäen

punatulkut niin hartaat ja vakavat

nokkosjyviä kulosta noukiskellen

hengenpidintä hangesta hakevat.

Hiljaa, hiljaa kuin varoen liikuskellen

tuota einettä etsivät niukkaa. 

Tyhjää parempi sekin, jos löytävät sen.

Onhan aika nyt linnuille tiukkaa.

Noissa linnuissa liikuttavaa jotain on.

Koruttomissa, kuitenkin komeissa.

Naaraan asu on harmaa ja vaatimaton,

uroon rinta on aamunkoin romeessa. 

Hiljaa, hiljaa pois lentävät taapertamaan

nokkospensaiden lomassa peräkkäin.

Taivas kaartuu jo säteillen suitsuamaan

alta hankien terhenen herättäin.

Punatulkut niin hartaita puuhassaan on

ettei hätyyttää niitä voi vähällä

ja tuo hiljaisuus on aivan uskomaton,

että uskot - jo kevät on lähellä.

Nikolai Asejev, Uuden runon Venäjä

Kokoelman laatinut Toivo Flink

Karjala-kustantamo Petroskoi 1989

 

Runollinen joulukalenteri 17.12.2022

 

David Samoilov (1920-1990) edusti  sotasukupolven runoilijoita ja haki aiheensa sodasta ja Venäjän historiasta. Hän syntyi Moskovassa juutalaiseen perheeseen. Moskovan yliopistossa hän opiskeli filosofiaa, historiaa ja kirjallisuutta. Hän pyrki armeijaan taistelussa Suomea vastaan, mutta se evättiin hänen terveytensä vuoksi, mutta pääsi sodassa mukaan kaivausprikaatiin, jossa sairastui lavantautiin. Hän selvisi siitä, kouluttautui upseeriksi ja pääsi mukaan Volhovin rintamalle 1942, jossa haavoittui useaan kertaan. Myöhemmin hän muutti Pärnuun, jossa aloitti kirjoittamisen ja käänsi virolaisia kirjailijoita. Useita kieliä osaten hän käänsi myös tsekin, unkarin ja Puolan kielestä venäjäksi. Hän kuoli Tallinnassa.

Kuinka sitkeä sotilas hän olikaan. Mietin, muuttuiko hänen ajatusmaailmansa sotien jälkeen ja varsinkin Eestissä asuessaan. Lisää tietoa voi kaivaa joku toinen, jos on kiinnostunut. 

Keskustelimme erään ryhmän kanssa muistista, joka saattaa olla hyvin moninainen.

Samoilov kirjoittaa muistista symboliikkaa käyttäen:

MUISTI

Niin minä kasvan muistoja

kuin autioinen kangas metsää.

Ja Linnut-muistot laulaa aamuisin,

ja Tuuli-muisto öisin humajaa,

Puut-muistot suhisevat pitkin päivää.

Ja tuossa siivekkäässä muistissain

on joka sadun alku "oli kerran".

Ja siinä elämän ja janon sammuvan 

on ainutkartaisuutta saman verran.

 

Vaan muisti palauttaa mahdillaan

ja loihtii esiin hahmot lakkaamatta.

Maa hukkuu muisto-sateen huminaan

ja muisto-lumi leijaa laskeutumatta. 

 

1964 

 

David Samoilov, Uuden runon Venäjä 

Kokoelman laatinut Toivo Flink

Karjala-kustantamo Petroskoi 1989

 

Runollinen joulukalenteri 16.12.2022

 

Kerron hieman lisää  Jevgeni Jevtusenkosta, joka koki suuria muutoksia ajattelussaan. Neuvostoliiton julkinen sana tuomitsi hänen asenteensa. Hänen mielestään venäjän kansan ulkoinen ja sisäinen elämä eivät enää olleet yhtä. Hän matkusti paljon eri maissa ja hänen silmänsä avautuivat. Hänen ennen jumaloiva Stalin menetti arvonsa. Hän matkusti Siperiaan kotipaikkakunnalleen pohtimaan maansa tapahtumia. Hän kirjoitti aiheista, jonka vuoksi hänet erotettiin kirjallisuusintituutiosta ja kommunistisesta nuorisojärjestöstä. Arvostelijat nimittivät häntä makuuhuonelyyrikoksi, henkisten lättähattujen aatteelliseksi johtajaksi, porvarilliseksi ja dekadentisti, likaisten lakanoitten laulajaksi, elämän pimeitten puolten nauttijaksi ja valevallankumoukselliseksi. Tämä kertonee aika paljon hänen elämäntilanteestaan ja sen miksi hän asettui loppuelämäkseen Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli.

En tiedä onko tämä runo syntynyt noilta ajoilta, mutta kertoo hyvyydestä tai ainakin uskosta hyvyyteen.

VASJA-SETÄ

Maa viheriöi

        lehdet ruostuvat

lumipyry

        yhtä kaikki: Vasja-setä kirjoittaa hakemuksia

            pyyntöjä

        anomuksia,

Ei rahasta:

        hän kirjoittaa niitä ilmaiseksi

ei itselleen:

        hän kirjoittaa niitä jonkun toisen puolesta.

 

Tämä on hänen ikuinen huolensa,

hänen ikuinen laupeudentyönsä.

Vasja-setä ei usko ikoneihin

        ei rukouksiin

hän,

        Vasja-setä

            uskoo valtioon:

hän anoo että kaikille annettaisiin asunnot

että kaikki invalidit saisivat vaununsa,

hän haluaa etteivät ihmiset kärsisi

hän haluaa etteivät ihmiset olisi sairaita.

 

        Vasja-setä on seitsemänkymmenen neljän

        ja hänen olisi pitänyt tottua

        että maailmassa on niin paljon

        mikä ei ole valmista

mutta hän ei tottunut

niin kauan hän ei ole vielä elänyt.

 

Hän on yksinäinen

ainoana toverinaan oksa

joka on pantu olutpulloon;

talvella hän käärii sen juuret pumpuliin

ujona ja onnellisena.

         Ja Vasja-sedästä tuntuu hyvin kummalliselta

        että minä sekoitan ja sotken elämässä kaiken

        minun ensimmäisen rakastettuni kuvan hän otti

        väkisin ja ripusti sen huoneensa seinälle

        Vasja-sedän sydäntä puristaa: hän muistaa

        kuinka me rakastimme toisiamme

        hän puhuu öisin valokuvan kanssa

        ja pyytää että me taas olisimme yhdessä.

Hän kulkee suorana

        laihana

            huolestuneena 

aina hän on valmis taistelemaan

        ihmisten puolesta,

hän kulkee raihnaisessa rautatieläisen manttelissa,

hänellä on terävä parta kuin Kalininilla.

 

Mutta hänhän on jo sentään vanha

ja vanhuuteen ei ole mitään lääkettä?

Mutta minä en usko että joskus häntä ei olisi

minusta tuntuu että Vasja-setä on ikuinen

hän yhtä ikuinen kuin ihmisten kärsimys

ja kuinka paljon sääliä hänessä on!

 

Junailijana hän vei koko Venäjää kovassa

        karjavaunussaan:

        ensimmäinen maailmansota

            kansalaissota

                toinen maailmansota

invalidit lauloivat avaten näkemättömät silmät

kylät paloivat vaunuikkunan takana

lavantaudista ja verestä Venäjä kasvoi

ja kuoli vaunun lattialle

ja vaunun lattialle uudestaan syntyi.

Venäjän tie oli pitkä

ja Vasja-setä oli tällä tiellä lääkärinä, kätilönä

propakandistina ja elävänä sanomalehtenä,

hän ruokki kaikkia, hän lohdutti

hänen työnsä oli hyvyyttä

ja hyvyydestä tuli työ.

 

Kun minä illalla palaan kotiin myöhään

hänen ikkunastaan ei valo ole sammunut.

Jotakin vastaan Vasja-setä kiistelee

jotakin Vasja-setä puolustaa.

 

Joku toinen voi olla jatkuvassa jännityksessä 

omasta tilastaan tässä maailmassa.

 

Vasja-setä kirjoittaa

mutta Vasja-setä kirjoittaa:

        hakemuksia

            pyyntöjä

                anomuksia.

 

Olen vaiti ja huudan, Jevgeni Jevtusenko

suomennokset ja esittely Markku Lahtela

Kirjayhtymä 1963 

Runollinen joulukalenteri 15.12.2022

 

Aivan kuin jokin johdattelisi minua nyt näiden runojen parissa. Kun kirjoitin edellisen postauksen Isabella Ahmadulinan runoista mainiten yhden hänen aviomiehistään, Jevgeni Jevtusenkon, eräs ystävä lainasi minulle seuraavana päivänä lupaamansa venäläisen runokirjan. Kirja oli Jevtusenkon runokirja! 

Kuinka laajasti venäläinen runous ja kirjallisuus on valloittanut maailmaa! Kauniilla ja sydäntä koskettavalla tavalla! Miksi pitää sitten olla se toinenkin äärimmäisyys?

Ja sekin vielä, kun juuri katsoin National Geographicin kuvia Baikaljärvestä, luen Jevtusenkon runokirjasta: "Minä synnyin 18. heinäkuuta 1933 pienessä siperialaisessa kylässä, Zimassa, joka on lähellä Baikal-järveä. Nimi Jevtusenko on ukrainalaista alkuperää... " Joskus nämä sattumat ovat värisyttäviä!

Jevtusenko on sanonut, että hänen paikkansa on hyvien ihmisten puolella pahoja ihmisiä vastaan. Hän kirjoittaa myös: "Jos runoilija vaikenee omasta itsestään niin tämä hitaasti ja välttämättä muuttuu vaikenemiseksi myös kaikista muista ihmisistä, heidän kärsimyksistään ja toiveistaan."

Jevtusenkon elämä on ollut hyvin rikasta ja moninaista, mutta tarkoitukseni tässä kalenterissa on kirjoittaa lyhyesti runoilijoita esitellessäni. Tuodakseni vielä esille tätä laajaa Venäjän "runoilijaperhettä", täytyy kertoa, että Jevtusenko oli hyvä ystävä Pasternakin kuin myös monen muun jo mainitsemieni runoilijoitten kanssa. Hänen kuuluisuuttaan ja arvostustaan todistaa mm. myös Dmitri Šostakovitšin sävellykset 13. sinfoniassa Babi Jarin runoelman pohjalta. Jevtusenko kuoli vuonna 2017 Yhdysvalloissa Tulsan kaupungissa.

Niin traaginen symboliikaltaan kuin tämä valitsemani runo onkin, tuli tunne, että on pakko saada tämä tänne kalenteriin. Ymmärrätte, mitä tarkoitan, kun luette sen. 

RAKEITA HARKOVISSA

Rakeita

        sataa Harkovissa,

rakeita suuria kuin rypäleet.

Rakeet tanssivat ränneissä

pomppivat

        pyörivät

rakeet,

        ei niille veljeksi pirustakaan!

Jääpastillit hyppivät huulille

kielelle

        virkeät vikkelät

            rakeet!

Rakeitten rapinaa

        rakeitten kapinaa:

pyöreän puisen lavansa jättää

miliisi 

        miliisi kuin miliisi

mutta pää on kallis!

Isoluinen konna

litistyy kiinni kaupan seinään

alas

        rakeet löivät häntä otsaan

alas

        löivät rakeet

lippalakin katuun!

Siinä pappi

menee arvokkaana,

        iskemään nappipokkaa,

rakeet äkkiä iskevät pappiin!

Ja ilman jumalansa seuraa

pappi kätkeytyy

ateistien seuran

        rappukäytävään...

Siinä juoksee filologityttö

ja aivan epälogisesti

äkkiä

        tempaa huivin pois:

rakeet

        tanssivat silmissä

tanssivat kuin juhlassa

ja hiuksissa loistavat 

kiiltomatoina

        rakeet!

Joku on ostanut tavaratalosta 

kiinalaisen 

        vadin

koristeiksi siihen on kuvattu unikkoja,

äkkiä     

        rakeet

lyömällä lyövät

        vatiin!

Vati metelöi, soi , laulaa

ostaja menee

        ja nauraa,

            täyttä kurkkua

leikkisät rakeet 

härnäävät

        hurjat:

uudestaan 

        vielä kerran 

            uudestaan!

ja vati soi kuin käsirumpu

rakeita tulee

        rakeita!

            rakeita!

 

Satakaa!

        tervetuloa!

kaikki mikä nuorta 

        iloitsee rakeista

satakoon vaikka sata kertaa enemmän!

 

Yli kaikkien esteitten raunioitten

minä kuljen rakeita vastaan, eteenpäin:

ivan rakeita

        juonien rakeita

lentää joka puolelta

vaarallisia ovat rakeet raihnaisille

voimakkaille ne ovat tarpeellisia!

Rakeet eivät ole murhe

rakeet ovat voiton-

        rumpu

esteitä pelkäämättömille:

hymyillä

        pitää rakeille

että rakeet olisivat riemu

rakeita!

        Antaa tulla...!

Olen vaiti ja huudan, Jevgeni Jevtusenko,

suomennokset ja esittely Markku Lahtela

Kirjayhtymä Helsinki, 1963

 

Ps. Tähän teokseen Markku Lahtela on liittänyt Jevtusenkon kuuluisan elämänkerran lyhennelmänä.

       

Runollinen joulukalenteri 14.12.2020

 

Bella Ahmadulina (1937-2010), oikeammin Isabella Ahmadulina, on venäläinen runoilija. Hänen isänsä oli tataari ja äitinsä venäläis-italialainen. Hän oli kolme kertaa naimisissa, mm. Jevgeni Jevtusenkon kanssa, joka myös oli runoilija.

Ahmadulinan ensimmäisiä runoja julkaistiin 1955 sanomalehdessä. Vuosien vieriessä hän nousikin kansainväliseksi kuuluisuudeksi runoilijana. Hän sai Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemian kunniajäsenyyden 1977 ja Neuvostoliiton valtionpalkinnon 1989. Hänen runojaan on suomennettu runsaasti. Itse hän käänsi paljon georgialaisia runoja venäjäksi.

Valitsin hänen runonsa kirjasta Idän ja Lännen runot, joka kertoo runoillemisen intohimosta.

Toisten työ

Toisten työ on minun kiusaajani,

se houkuttelee minua

se viettelee minut syntiin

eikä oma työni auta minua 

kostonhimoisena se jättää minut ja pakenee.

 

Koko elämäni minä olen antanut sille

istunut pienen pöydän ääressä ja kirjoittanut runoja,

silti minua kalvaa mustasukkaisuus

kun katson toisia ja näen heidät työssä.

 

Kinto laulaa korkealla äänellä

ja tuossa tbilisiläisessä kapakassa 

tai taidenäyttelyssä tai elokuvissa

kateus salpaa minulta hengityksen.

 

Kun muurari pystyttää uudistalon punaisen tiilipiipun

myös minä puhdistan ruohoon saven sotkemat käteni -

oi että voisi tehdä niin kuin kameramies

kuuliaisesti ja nöyrästi hänen laillaan

keskittyneenä painautua vasten kameraa

etsijän läpi syventyä valittuun kohteeseen.

 

Minä haluan istuttaa puita, minä himoan

kastella kuivuneita taimia

ja nähdä kuinka malli heijastuu kankaalle

minun palettini väreistä!

 

Toisten työn mahtava valta ulottuu minun ylitseni

vaatien minua tilille säälimättömästi

mutta minä en pyydä

että minulta otettaisiin pois tämä osa

minä kiitän tätä niukkaa iloa.

 

Bella Ahmadulina

Idän ja lännen runot, Valikoima Neuvostoliiton ja Amerikan uutta runoa

toimittaneet ja suomentaneet Markku Lahtela ja Anselm Hollo

Weilin & Göös

 

Runollinen joulukalenteri 13.12.2020

 

Kun edellisessä postauksessa toin esille nimen Vladimir Vysotski, otan sen nyt tähän runoilijana enemmän esille. 

Kajaanissa olin vuosia sitten katsomassa Vysotski-konserttia, jossa pikkusiskoni Minnakin oli mukana soittamassa ja laulamassa. Ihastuin! Sittemmin olen kuunnellut youtubesta enemmänkin Vysotskin lauluja, itsensäkin esittäminä. Hän oli hyvin suosittu kansan keskuudessa, ja vaikka hän ei julkisesti saanutkaan kovin suurta kunnioitusta, on hänet nimetty erääksi aikansa kuuluisimmaksi trubaduuriksi. Hän runoili, sävelsi, soitti, näytteli ja hänet nähdään elokuvissakin näyttelijänä. 

Hän syntyi Moskovassa 1938 ja kuoli 1980. Hän oli kolme kertaa naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän teki lauluja hyvin monipuolisesti, mutta ei kaihtanut yhteiskunnallistakaan puolta, jonka vuoksi hänen tuotantoaan ei julkaistu Neuvostoliiton aikana. Hänellä oli kuitenkin vapaus matkustella ja levyttää tuotantoaan ulkomaillakin. Vasta 1990-luvulla hänen tuotantoaan julkistettiin Venäjällä ja hänet nostettiin venäläisen kirjallisuuden suurten joukkoon. 

Vysotskin viimeiseksi elokuvatyöksi jäi esiintyminen dokumenttielokuvassa Muistan ihanan hetken… vuonna 1980. Hän kärsi sydänoireista ja oli sairaalassa hoidettavana. Hänen viimeinen teatteriesiintymisensä oli Hamletina heinäkuussa 1980, joka palkittiin aikoinaan Belgradissa, Pariisissa ja Puolassa. Sitä esitettiin 217 kertaa. Vysotski kuoli 25. heinäkuuta 1980, ja hänet haudattiin kolme päivää myöhemmin. Olen kuullut kerrottavan, että noihin aikoihin hänen hautajaissaattonsa oli maailman pisin.

Valitsin Uuden runon Venäjä -kirjasta vähemmän traagisen, vaikka sekin sotaa muistuttavan runon, mutta toivoa täynnä. 

 

LAULU MAALLE

Kuka väittää: on murhattu maa.

Enää koskaan ei kukka tee terää.

Älkää uskoko. Maa odottaa.

Maa on uupunut, se pian herää.

 

Kukaan merta ei voi ammentaa.

Tappaa maaemon voivat vain hullut.

Ei, ei palanut poroksi maa.

Se on murheesta mustaksi tullut. 

 

Koskaan laske sen haavoja et,

etkä tajua miten voi sietää

helvetilliset kärsimykset, 

jotka maan hermot revityt tietää.

 

Maa ei huuda, ei maa vaikeroi.

Sydän povessa maan yhä sykkää.

Kuka sanoikaan etteivät soi

enää laulut ja maa on nyt mykkä.

 

Ei! Maa laulaa. Maa elävä on.

Suurta riemua purkaa maapallo.

Maa on sielumme kuolematon,

jota saapas ei hengiltä tallo.

 

Kuka väittää: on murhattu maa.

Maa on uupunut. Se pian herää.

 

Vladimir Vysotski, Uuden runon Venäjä

Karjala-kustantamo Petroskoi 1689

Kokoelman laatinut Toivo Flink

Runollinen joulukalenteri 12.12.2022

 

Robert Roždestvenski (1932-1994), venäläinen runoilija, jolle suuri Venäjä (myöhemmin Neuvostoliitto) tuli tutuksi aika laajasti.

Rozdestvenski eli lapsuutensa Altain vuoriston maisemissa. Äiti oli venäläinen ja isä puolalainen. Roždestvenski opiskeli Petroskoin yliopistossa historiaa ja filologiaa, kunnes pääsi Moskovassa Gorkin kirjallisuusinstituuttiin (monen runoilijan opintojen koti). Tuona aikana hänen runonsa tuli tunnetuksi ja hän pääsi Neuvostoliiton kirjailijoitten liiton jäseneksi. Hänen runonsa ovat pateettisia ja julistavia. Runoelman Rekviem hän on omistanut sodassa kaatuneille neuvostoliittolaisille.

Kerran hänet kutsuttiin lausumaan runojaan Hrustsovin tilaisuuteen. Runoilija lausui runon "Hei pojat", joka ei ollutkaan valtaa pitäjien mieliin. Hän sai rangaistuksen. Myös kaverit häipyivät hänen ympäriltään. Rozdestvenski katsoi parhaaksi häipyä Moskovasta Kirgisiaan, jossa hän elätti itseään kääntämällä sikäläisten runoilijoiden runoja venäjäksi.

Pian hänen onnensa kääntyi. Hän sai runoillaan monia palkintoja ja lopulta hän liittyi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäseniksi. Hän sai myös Neuvostoliiton valtion palkinnon.

Poimin lyhyesti tämän runoilijan elämänkertaa, jolla todistelen sitä, että tietyllä tavalla eläen elämä voi olla värikästä ja hyvääkin. Rozdestvenskille tuli tutuksi myös Euroopan kaupungit Cannesista pitäen ja runoilijoista mm.Vladimir Vysotski. Vanhempana hänellä todettiin aivokasvain, joka onnistuneesti leikattiin Pariisissa. Hän kuoli  sydänkohtaukseen 62-vuotiaana.

Halusin ottaa esille runon, joka kuvaa luonnon voimallisuutta, oikeastaan samalla tavalla ympäri maailmaa.

Joet laskevat valtamereen

Siperian joet

alkavat puroina kuten kaikki joet,

ne alkavat iloisesti

ja särkevät liukkaita kiviä

kuin pähkinöitä, 

ne ovat mielettömiä 

ja peittyvät harmaaseen vaahtoon

ja puhuvat

 

Mutta sitten virtaa sininen voima

aaltojen jänteviin lihaksiin,

joet ovat vasta syntymässä

mutta taiga jo kaunistuu niiden kiukkua,

ne kasvavat silmin nähden

levittäen herteillaan rantoja

ne kasvavat uomistaan kuin lapset

vanhoista pienistä paidoistaan

 

Hiekkaan valumatta

vuorille menehtymättä

ne kantavat pilvien peilikuvaa

 

Katsokaa:

ne eivät välitä syvyydestä!

Ne etsivät pituutta

nyt ne jo pyörittävät turbiinaja

vetävät mukanaan tukkilauttoja

möyryävät

ja ihailevat kuparista auringonlaskua

ja vaipuvat öisin horrokseen

 

Ne tulevat vanhemmiksi ja viisaammiksi

joka metrillä minkä ne kulkevat

mutta vielä ne saattavat äkkiä räjähtää

ja synkistyä ja nuortua:

Silloin ne paisuvat kuin raskaat verisuonet

                     köysien puristuksessa!

Mutta vain hetkeksi enää

 

Ja kun ne ovat vapautuneet näkymättömistä

                                  kahleista

ne jähmettyvät ja tyyntyvät 

jatkavat matkaansa

läpi pitkien tasankojen 

metsien

tasaantuneet ja arvokkaat  joet

jotka ovat legendoja

jotka ovat tarinoita

kaunottaret ja ruokkijat:

joet

 

Ja aurinko nousee ja sumu hälvenee

 

Ja tehtyään tehtävänsä

vaienneina,

sanottuaan kaiken välttämättömän

joet laskevat valtamereen

kuin kyynelet silmiin.

 

Te voitte tehdä miten haluatte

mutta minä menen hakemaan satua

satua: siellä juodaan raivoisaa aurinkoa

kuin lääkettä.

Tästä lähtien minä elän sadussa.

Ja odotan Neringaa.

Pian palan takaisin kotiin

minun jättiläiseni, minun jättiläisnaiseni.

Pian hän valaisee maailman

salatulla katseella.

Dyynit vaikenevat.

Ruohot kuiskaavat uneliaasti.

Vasemman käden

minä panin lahden päälle.

Oikealla silitän Itämerta. 

 

Robert Roždestvenski, Idän ja lännen runot

toimittaneet Markku Lahatela ja Anselm Hollo

WSOY 1962  

Runollinen joulukalenteri 11.12.2022

 

Tartun kirjaan, jonka nimi on Idän ja Lännen runot. Se lähetettiin minulle Kuusamon kirjastosta. Viime joulukalenterini täyttyi amerikkalaisista runoista, joten en niihin tuossa kirjassa tartu, vaan vain venäläisiin.

Runollinen joulukalenteri 10.12.2022

 

Pienestä Uuden runon Venäjä-kirjasta poimin edelleen runoilijan nimeltä Boris Pasternak (1890 - 1960). Mietinkin, mistä tuo nimi on niin tuttu. Selvisihän se, kun nettiä pengoin. Hän sai Nobelin palkinnon ulkomailla julkaistusta romaanista nimeltä Tohtori Zivago. Hän käänsi venäjän kielellä mm. Goethea, Shakesperea, Shallya ja Keatsea. 

Joten pitemmittä puheita sukellan hänen runotaiteeseensa. Olen ennenkin poiminut Leipä-runoja, se kun on niin tärkeää maailmalla juuri nytkin!

LEIPÄ

Monet polut ja tiet vielä polet

ja monta jo käsittänyt

sinä elämäntotuutta olet

ja tärkeimmän omaksut nyt: 

miten onni ja työ syvin juurin

ikiajoiksi sidottu on.

On laiskuus kuin kirous suurin, 

kuin tuhlaus korvaamaton.

 

Eläinmaailma odottaa yhä

sekä kasvien maailma myös

kuin totuutta löytöä pyhää, 

joka on kuin sankarityös.

 

Suurlöytönä tehtynä hiljaa

sukupolville lahjoittaa maa

esi-isien kylvämää viljaa,

josta alkunsa totuudet saa.

 

Kun katselet vehnää tai ruista,

luet sivun niin ihmeellisen,

esi-isäni sinua muistain

evästyksenään kirjoitti sen.

 

Oli viestinä loputtomana

miespolvien kohtalot, työt.

Tuli kuin esi-isien sana

ruisleipä tuo, jota nyt syöt.  

 

 

Boris Pasternak, Uuden runon Venäjä, Karjala 1989

Kokoelman laatinut ja osin suomentanut Toivo Flink 

kuvittanut taiteilija Nikolai Brjuhanov

Runollinen joulukalenteri 9.12.2022

 

 

Sain käsiini suloisen pienen runokirjan Oulun kirjastosta nimeltä Uuden runon Venäjä. Edellisen postauksen runo oli sieltä. Kirjassa on Nikolai Brjuhanovin kauniita kuvia. Näitä Petroskoissa ilmestyviä kirjasarjoja on enemmänkin. Tämä kirja kertoo neuvosto-Venäjän lyriikasta. Runokirjan rungon muodostavat sodan jälkeen ennen kaikkea Punalipussa ilmestyneet suomennokset (poimintoja kirjan esittelystä).

Sergei Jesenin on venäläinen runoilija (1895-1925), kaunis mies, kuollut aivan liian nuorena. Hänen myrskyiseen elämäänsä kuului mm. Isadora Duncan, jonka kanssa oli lyhyen aikaa naimisissa. 

Eräs hänen tunnetuimmista runoistaan on Pismo materi, Kirje äidille. Tämä runo on löytynyt jopa foxtrottina Dallapen levyltä ja oli merkitty Lesenin runoksi, säveltäjänä V. Lipatov. Siitä on lukuisia levytyksiä Venäjällä. Siinä lauletaan humoristisesti: "Elossa vielä, äitimuori? Minä myöskin. Terve tervehdin. Hehkukoon sun pienen majas yllä iltarusko loppumattomin..." On tätä Viktor Klimenkokin laulanut!

Surullista, sillä tämän äidin poika hirttäytyi hotellihuoneessaan (tästäkin toisenlaisia tietoja). Kaiholla Jesenin muistelikin lapsuuttaan, sillä hän ihannoi maalaiselämää ja kuvitteli lokakuun vallankumouksen vievän venäläistä elämää samaan yksinkertaisuuteen. Jesenin pettyi, ajelehti skandaalista toiseen, avioitui useita kertoja ja alkoholisoitui. Hänen runotuotantonsa on runsas ja niistä on useita suomennettuja teoksia. Valitsin hänen runoistaan toivoa kantavan kulkijan viestin sisarelleen:

Sisarelleni

 

Olen kulkija maailman tiellä,

katson kättäsi huiskuttavaa.

Hellää kuutamon valoa miellän,

syksyn valoa rauhoittavaa.

 

Tästä kuusta ja  viileydestä

ensi kerran nyt lämpöä saan.

Jälleen toivon ja elämän kestän,

jos vain onnistun rakastumaan.

 

Tasanko hiekalla maustettu

sydämeeni jää samoin kuin syys

sekä poljetun kohtalon pettu,

sekä murjottu neitseellisyys.

 

Tämän vuoksi en ikinä salaa, 

että meissähän vaikuttavin

sama synnyinmaanrakkaus palaa,

- sama onni on kummallakin.

 

1925

 

Sergei Jesenin, Uuden runon Venäjä, Karjala 1989

Kokoelman laatinut ja osin suomentanut Toivo Flink 

kuvittanut taiteilija Nikolai Brjuhanov

 

Runollinen joulukalenteri 8.12.2022

 

 

Toivoa on, kaiken kurjuudenkin keskellä. Jos se tuhottaisiin ... ei, ei niin saa koskaan tapahtua!

Poimin tähän väliin toivoon viittaavan, lohdullisen runon naisrunoilijalta Junna Moritzilta, joka on syntynyt Kiovassa juutalaiseen perheeseen vuonna 1937. Hän opiskeli Moskovassa, mutta eroitettiin hetkeksi runojensa kriittisestä asenteesta ja vieraantumisesta neuvostojärjestelmästä. Hän on ollut perustajajäsen useissa liberaaleissa taiteellisen älykkyyden järjestöissä. Hän oli aikanaan Anna Ahmatovan suosima nuori runoilija. Moritz käänsi eurooppalaisia runoja venäjäksi, esimerkiksi Moisei Toifin ja Federco Lorcan runoja. Moritz toimi järjestöissä ihmisoikeuksien puolesta.

Jotakin tapahtui, koska hän osoittautui myöhemmin ristiriitaiseksi henkilöksi.

Vuoden 2014 jälkeen Moritsista tuli Venäjän Donbassin ja Krimin miehityksen kannattaja. Jotkut hänen viimeaikaisista runoistaan ​​välittävät Ukrainan ja lännen vastaisia ​​tunteita ja hänen kiusaamistaan ​​lännen kokemaan Venäjän vastaiseen kampanjaan.

Lehdissä kirjoitettiin näin: 

Kuuluisan runoilijan publicistiset runot herättävät niin sanotussa liberaalisessa yleisössä joko närkästystä tai säälin tunnetta. Verkostossa epäillään 83-vuotiaan runoilijan dementiaa tai yleistä turhautumista. 

 

Tätä voi jokainen mielessään puntaroida.

Mutta tämä toiveikas runo on vuodelta 1979:

Koskaan turhaa ei ole ihana.

Edes mustina vuosinakaan

turhaan mikään puu ei ole vihanta,

turhaan kukka ei käy kukkimaan.

Vaikka kohtalo kylväisi murhia,

eihän syvässä varjossakaan

ole ilo ja kyyneleet turhia,

laineet, laulut ja huomenet maan. 

Oli kaikkea, mutta ei ikinä -

vaikka julmuus on julkeimmillaan -

rintamaito ja ruis, tulen kipinä

ole turhat. Ei ikuisuuskaan.

Eikö ole se ilmeistä totuutta,

että aina uneksitaan

maasta missä ei ihanaa totuta

koskaan turhana tuomitsemaan.

Vetää tänne se taika niin määräävä,

kutsu rannoilta taivaan ja maan.

Eihän ihana turhaa ja väärää

ole ikinä - ei milloinkaan.

 

Junna Moritz, Uuden runon Venäjä, Karjala 1989

Kokoelman laatinut ja osin suomentanut Toivo Flink 

kuvittanut taiteilija Nikolai Brjuhanov

Runollinen joulukalenteri 7.12.2022

Kolmas sielu

" Kuulkaas, minä synnyin Kanivissa.

Olin vain pienokainen,

kun eräänä päivänä

äitini vei minut 

sylissään katsomaan

kuinka keisarinna Katariina

saapui Dnepr-jokea pitkin.

Äiti istui kanssani hiljaa

tammikukkulalla.

Minä itkin, mutta en tiedä,

itkinkö nälkääni

vai olinko surullinen.

Sinä päivänä

äitini yritti lohduttaa minua 

ja osoitti jokea 

ja näytti minulle mahtavan

kultaisen kaljaasin, 

joka nousi korkeuksiin kuin talo.

Ja sen päällä istuivat

prinssit ja ylimykset, 

ja heidän keskellään

maankuulu keisarinna.

Minä katselin ja hymyilin,

ja menetin sieluni!

Äiti kuoli.

Ja eräänä aamuna

meidät molemmat haudattiin.

Siitä minua rangaistaan, siskoni,

sen synnin takia

en pääse taivaaseen.

Saatoinko minä pienokaisena tietää,

että keisarinna oli

Ukrainan verivihollinen

ja ahne susi?

Vastatkaa tähän, siskot!

Pimeä on tulossa.

Joten kiirehditään yöksi Khutaan.

Siellä saamme selville,

mitä tapahtuu seuraavaksi!

Joten henget levittivät siipensä, 

lensivät metsään,

ja lepäsivät yön yli yhdessä

tammen oksilla.

Taras Sevtsenko, Ukraina, Valitut runot

Kustantaja  Oppian, Helsinki 2022, suomentanut ja toimittanut Alla Bondarenko

Runollinen joulukalenteri 6.12.2022

Jatkan runon Suuren haudan toisen sielun tarinaa. 

Toinen sielu

"Tämä, siskoni, on se se syy,

miksi portit on suljettu minultakin.

Sillä minä kunnolla juotin

Moskovan valtiaan hevosen 'Batrurinissa, 

kun hän palasi Pultavasta.

Olin vain pieni tyttönen,

kun yöllä moskoviitit

polttivat suuren Baturin

ja tappoivat Chechelin

ja hukuttivat nuoret ja aikuiset

Seyma-jokeen.

Minä kaaduin ruumiiden keskelle

Mazepan kamareissa.

Ja minun ympärilläni

äitini ja siskoni,

toistensa syliin tapettuina,

makasivat vierelläni kuolleina,

Sitten minut vietiin väkivalloin

äitiraukkani viereltä.

Ja minä anelin 

moskoviittien päällikköä

tappamaan minut.

Mutta hän ei suostunut siihen.

Ei, he veivät minut 

moskoviittien leikkikaluksi.

Mutta minä pakenin 

ja löysin suojapaikan

roihuavista lieskoista.

Koko Baturinissa oli jäljellä

vain yksi talo.

He olivat päättäneet,

että siinä talossa

tsaari viettäisi yönsä

palatessaan Pultavasta. 

Ja minä vein vettä 

siihen taloon.

Ja hän viittoi minulle

ja pyysi hoitamaan hevostaan.

Joten minä annoin sille vettä.

En tajunnut tekeväni

niin pahaa syntiä.

Olin tuskin päässyt talon taakse

kun kaaduin maahan hengettömänä.

Seuraavana päivänä, 

kun hän oli lähtenyt

minut hautasi isoäitini, 

joka oli loimujen keskellä.

Hän asetti minut hellästi makuulle

taloon vailla kattoa.

Seuraavana päivänä

hänkin kuoli

ja maatui paikalleen

sillä Baturinissa ei ollut ketään

hautaamassa uhreja.

Mutta talon he tuhosivat

ja kiroten polttivat hirret.

Minun pitää liidellä 

allani rotkot ja niityt

ja kasakkojen arot.

Enkä tiedä,

mistä minua rangaistaan.

Ehkä siksi,

että autoin kaikkia pulassa,

ja annoin vettä

Moskovan tsaarin hevoselle."

 ---

Ukrainan kansallisrunoilija Taras Sevtsenko syntyi Ukrainassa vuonna 1814 maaorjan lapsena ja kuoli Pietarissa 1861. Hän jatkoi opiskeluaan Pietarin akatemiassa, jossa hän sai tukijoita ja vapautui maaorjuudesta. Hän tuli takaisin Ukrainaan ja toimi Kiovan yliopiston piirustuksen opettajana, josta hänet pidätettiin kansallisaatteen levittämisestä ja keisarin arvostelusta. Hänet tuomittiin sotilaspalvelukseen, jossa häntä rangaistiin taiteen tekemisen vuoksi. Piirtäminen tai maalaaminen ei ollut luvallista. Lisäksi keisari Nikolai I lisäsi siihen rangaistusta kieltämällä häneltä kirjoittelunkin.  Kun Nikolai I kuolee, Sevtsenko vapautuu sotilaspalveluksesta ja saa luvan matkustaa Ukrainaan, jossa hänet kuitenkin pian pidätetään ja palautetaan Pietariin. Siellä hän vietti elämänsä kuusi viimeistä vuottansa.

Runollinen joulukalenteri 5.12.2022

Taras Sevtsenko on Ukrainan kansallisrunoilija (en osaa käytää venäläistä s:ää) 1800-luvulta. En voi olla tuomatta esiin hänen runojaan, jossa todetaan Ukrainan aina olleen jotenkin Venäjän ikeen alla. Tuon esille hänen kolme runoaan, joissa hän kolmen kuolleen naisen sielun kautta tuo esiin sen aikaisia kärsimyksiä. Nämä eivät siis ole kovin lohduttavia runoja. 

 

Runossa esiintyvä sana "hetmani" tarkoittaa kasakkapäällikköä, tai Venäjää edustavaa virkamiestä.

Suuri hauta

Kolme lumivalkeaa lintua lensi Subotivin halki ja ne laskeutuivat vanhan kirkon raadellulle ristille. "Luoja armahtakoon, me olemme nyt sieluja, emme enää ihmisiä! Ja täältä korkealta näemme selvästi kuinka ihmiset kaivavat hautaa auki. Mitä pikemmin hauta avataan, sitä pikemmin me pääsemme taivaaseen. Sillä niin on herra Pietarille luvannut: " Voit päästää heidät taivaaseen kun moskoviitit ovat kaiken vieneet ja kaivaneet auki suuren haudan."

Ensimmäinen sielu

"Kun olin kuolevainen

oli nimeni Prisea. 

Synnyin tässä kylässä

ja vartuin täällä.

Tällä kirkkomaalla minä leikin

tovereitteni kanssa.

Yara oli hetmanin poika,

me leikimme hippaa,

Ja hänen äitinsä tuli 

käskemään meidät sisään. 

 

Hän antoi minulle usein 

rusinoita, viikunoita ja hedelmiä.

Hän piti minusta.

Ja kun Chyrynistä tuli vieraita

hetmani kutsui usein

minut liittymään heidän seuraansa.

He antoivat minulle

vaatteita ja kenkiä.

Hetmani oli saattajani 

ja hän suuteli minua.

Joten täällä Subotivin kylässä

minä vartuin ja kukoistin kuin kukka.

Kaikki ihmiset rakastivat minua,

enkä minä koskaan 

puhunut pahaa kenestäkään.

Olin mustasukkainen neito.

Kaunis, uskokaan pois.

Ja pojat riiasivat minua.

Moni tavoitteli kättäni.

Olin valmis siihen, 

kapioni kudottuja, 

ja pian olisin suostunut,

kun turmio saapui.

 

Hyvin varhain, 

joulun tienoilla,

niin, sunnuntaina,

juoksin hakemaan vettä...

Mutta lähde oli mutainen ja kuiva.

Ja minä jatkoin kiitoa.

Sitten näin hetmanin seurueen.

Ja sain vettä.

Kuljin heidän edessään

täysien saavien kera.

Sillä enhän minä tiennyt,

että hän oli käynyt Perejaslavissa

ja vannonut valan Moskovalle!

Oli  vaikea kantaa 

sitä vettä kotiin.

Miksi en tajunnut 

rikkoa saaveja?

Isän, äidin, itseni ja veljeni

ja koirammekin minä myrkytin

sillä kolmesti kirotulla vedellä!

Siitä minua rangaistaan, siskot,

sen takia en pääse taivaan porteille."

 

Taras Sevtsenko, Ukraina, Valitut runot

Kustantaja  Oppian, Helsinki 2022, suomentanut ja toimittanut Alla Bondarenko