Runollinen joulukalenteri 13.12.2020

 

Kun edellisessä postauksessa toin esille nimen Vladimir Vysotski, otan sen nyt tähän runoilijana enemmän esille. 

Kajaanissa olin vuosia sitten katsomassa Vysotski-konserttia, jossa pikkusiskoni Minnakin oli mukana soittamassa ja laulamassa. Ihastuin! Sittemmin olen kuunnellut youtubesta enemmänkin Vysotskin lauluja, itsensäkin esittäminä. Hän oli hyvin suosittu kansan keskuudessa, ja vaikka hän ei julkisesti saanutkaan kovin suurta kunnioitusta, on hänet nimetty erääksi aikansa kuuluisimmaksi trubaduuriksi. Hän runoili, sävelsi, soitti, näytteli ja hänet nähdään elokuvissakin näyttelijänä. 

Hän syntyi Moskovassa 1938 ja kuoli 1980. Hän oli kolme kertaa naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän teki lauluja hyvin monipuolisesti, mutta ei kaihtanut yhteiskunnallistakaan puolta, jonka vuoksi hänen tuotantoaan ei julkaistu Neuvostoliiton aikana. Hänellä oli kuitenkin vapaus matkustella ja levyttää tuotantoaan ulkomaillakin. Vasta 1990-luvulla hänen tuotantoaan julkistettiin Venäjällä ja hänet nostettiin venäläisen kirjallisuuden suurten joukkoon. 

Vysotskin viimeiseksi elokuvatyöksi jäi esiintyminen dokumenttielokuvassa Muistan ihanan hetken… vuonna 1980. Hän kärsi sydänoireista ja oli sairaalassa hoidettavana. Hänen viimeinen teatteriesiintymisensä oli Hamletina heinäkuussa 1980, joka palkittiin aikoinaan Belgradissa, Pariisissa ja Puolassa. Sitä esitettiin 217 kertaa. Vysotski kuoli 25. heinäkuuta 1980, ja hänet haudattiin kolme päivää myöhemmin. Olen kuullut kerrottavan, että noihin aikoihin hänen hautajaissaattonsa oli maailman pisin.

Valitsin Uuden runon Venäjä -kirjasta vähemmän traagisen, vaikka sekin sotaa muistuttavan runon, mutta toivoa täynnä. 

 

LAULU MAALLE

Kuka väittää: on murhattu maa.

Enää koskaan ei kukka tee terää.

Älkää uskoko. Maa odottaa.

Maa on uupunut, se pian herää.

 

Kukaan merta ei voi ammentaa.

Tappaa maaemon voivat vain hullut.

Ei, ei palanut poroksi maa.

Se on murheesta mustaksi tullut. 

 

Koskaan laske sen haavoja et,

etkä tajua miten voi sietää

helvetilliset kärsimykset, 

jotka maan hermot revityt tietää.

 

Maa ei huuda, ei maa vaikeroi.

Sydän povessa maan yhä sykkää.

Kuka sanoikaan etteivät soi

enää laulut ja maa on nyt mykkä.

 

Ei! Maa laulaa. Maa elävä on.

Suurta riemua purkaa maapallo.

Maa on sielumme kuolematon,

jota saapas ei hengiltä tallo.

 

Kuka väittää: on murhattu maa.

Maa on uupunut. Se pian herää.

 

Vladimir Vysotski, Uuden runon Venäjä

Karjala-kustantamo Petroskoi 1689

Kokoelman laatinut Toivo Flink